Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


lauantai 17. helmikuuta 2018

Uusinta: Kyllä nimi kaupungin pahentaa

Lukijalle: Kun nimeää kaupungin jonkun kuuluisuuden mukaan, kannattaa harkita tarkkaan onko mahdollista, että kyseinen henkilö päätyy epäsuosioon. Silloin on nimessä usein selittelemistä ja tulee kalliiksi, kun pitää kaikki nimikyltit vaihtaa:

Kuuluisat ihmiset saavat monia kunnianosoituksia, joista suurimpia ovat heidän mukaansa nimetyt paikkakunnat. Näitä löytyy mitä yllättävimmistäkin paikoista, esimerkiksi Ghanassa on Tanskan kuninkaan mukaan nimetty linnake. Sillä tosin on ollut sama kohtalo kuin monella muullakin kaupungilla: kun poliittiset suhdanteet ovat muuttuneet, nimi on vaihdettu. Paikkakuntien kohdalla tämä onkin suhteellisen yksinkertaista, toisin on esimerkiksi eliöiden tieteellisten nimien kanssa. Sääntö on tiukka - kun lajinimi on kerran hyväksytty, sen voi muuttaa vain jos löydetään jostakin aikaisempi kuvaus kyseisestä lajista eri nimellä. Sukunimi voi toki muuttua, mikäli laji ryhmitetään johonkin toiseen sukuun uudelleenjärjestelyissä, mutta lajinimi on ja pysyy. Tästä on joskus noloja seurauksia, kuten Anophthalmus hitleri. Tosin jotain symboliikkaa voi nähdä siinäkin, että Hitlerin mukaan nimetty otus on sokea kovakuoriainen, joka elää vain muutamassa syvässä luolassa. Moni muukin otus on saanut nimensä yllättävien henkilöiden mukaan.

Korkeimpia kunnianosoituksia on tietysti saada kokonainen kaupunki nimettyä itsensä mukaan. Näissä on useita ikäviä tapauksia, tässä likainen tusina:

12. Przevalsk
Kirgisiassa on kaupunki, joka ei oikein osaa päättää mikä olla nimeltään. Se perustettiin 1869 nimellä Karakol. Vuonna 1888 tunnettu venäläinen tutkimusmatkailija Nikolai Przevalsk (tunnettu lähinnä viimeisestä villihevoslajista) sattui ohikulkumatkalla kuolemaan siellä lavantautiin, jolloin tsaari nimesi kaupungin hänen mukaansa. Lokakuun vallankeikauksen jälkeen tsaarin päätökset eivät liiemmin olleet muodissa, joten kaupungista tuli 1921 jälleen Karakol. Stalin puolestaan totesi 1939, ettei tutkimusmatkailijalla ollut tsaarin kanssa liiemmin tekemistä, joten kaupungin nimeksi tuli taas Przevalsk. Kirgisian itsenäistyttyä Neuvostoliiton hajottua venäläisnimi muutettiin takaisin Karakoliksi 1991.

11. Karl-Marx-Stadt
Saksalaiset eivät jostain syystä olleet kovin innostuneita nimeämään kaupunkeja uudestaan. Natsivallan aikana yhtään kaupunkia ei uudelleennimetty Hitlerin tai kenenkään muun mukaan, ainoastaan yksi Berliinin lähiö sai nimen Horst-Wessel-Stadt. Kommunistivallan aikanakin Harppi-Saksassa tehtiin vain muutama muutos, joista ylivoimaisesti tärkein oli Chemnitzin nimeäminen Karl Marxin mukaan vuosiksi 1953-1990. Minkäänlaisia siteitä Marxilla ei ilmeisesti Chemnitziin ollut, liekö Reinin varrella kasvanut ja opiskellut sekä Pariisissa ja Lontoossa työskennellyt Marx koskaan edes käynyt missään osassa Itä-Saksan aluetta. Joku kaupunki piti kuitenkin Marxille omistaa ja Chemnitz ilmeisesti hävisi arpajaiset.

10. Dzerzhinsk
Neuvostoliiton salaisen poliisin KGB:n (omaa sukua Tseka, ent. GPU, ent. NKVD, ent. MVD) perustaja "Rauta-Feliks" Dzerzinski sai tietysti aikanaan oman nimikkokaupunkinsa. Nolon asiasta tekee se, että kaupunki on edelleen samanniminen. Tosin siinä mielessä sopivaa, että sitä on pidetty maailman saastuneimpana kaupunkina - Neuvostoliiton kemian teollisuuden keskuksessa jätteet dumpattiin suoraan maaperään. Miesten keskimääräinen elinikä on 42 vuotta ja naisten viisi vuotta enemmän. Osuva muistomerkki KGB:n aikaansaannoksille. Tiettävästi ainoa hyvä asia, mikä kaupungista on tullut, on Playboyn keskiaukeamatyttö Irina Voronina.

9. Verwoerdburg
Etelä-Afrikan apartheidin arkkitehti oli Hendrik Verwoerd ensin bantuasiain ministerinä 1950-58 ja sitten pääministerinä 1958-66 aina murhaansa asti. Vuosi sen jälkeen Lytteltonin pikkukaupunki nimettiin hänen muistokseen Verwoerdburgiksi. Apartheidin päätyttyä se vaihtoi nimensä Centurioniksi 1995.

8. Tolbuhin
Bulgarian koillisosassa, vähän matkan päässä Mustanmeren rannikosta sijaitsee Dobrudzan alue, joka on vaihtanut omistajaa Bulgarian ja Romanian välillä useampaan kertaan, viimeksi 1940. Alueen tärkein keskus on sadantuhannen asukkaan Dobrichin kaupunki. Vuonna 1949 se sai uudeksi nimekseen Tolbuhin Neuvostoliiton marsalkan Fedor Tolbuhinin mukaan. Tolbuhin oli yksi harvoja neuvostomarsalkoita, jotka olivat saaneet upseerinarvon jo tsaarin aikana; hän oli ylennyt ensimmäisessä maailmansodassa sotamiehestä kapteeniksi ennen puna-armeijaan liittymistään. Toisessa maailmansodassa Bulgaria liittyi akselivaltoihin, mutta ei kuitenkaan julistanut sotaa Neuvostoliitolle, koska piti venäläisiä perinteisesti itselleen läheisinä. Jopa diplomaattisuhteet säilyivät, vaikka Mustallamerellä käytiin joitakin laivastokahinoita. Sodan loppuvaiheessa Neuvostoliito julisti sodan, miehitti Tolbuhinin johdolla Bulgarian muutamassa päivässä ja liitti nukkehallituksen avulla Bulgarian Saksan vastaiseen sotaan. Kiitokseksi miehityksestä Dobrich sai sitten ”vapauttajansa” nimen, mikä muutettiin pikaisesti entiselleen 1990 kommunistivallan kaaduttua.

7. Gheorge Gheorghiu-Dej
Nykyään noin 50 000 asukkaan Onesti oli pikkukaupunki Romaniassa 1458-1965 ja uudelleen vuodesta 1996 alkaen. Siinä välissä se oli nimetty vuonna 1965 kuolleen Romanian kommunistijohtajan mukaan. Voi vain kuvitella sitä potutuksen määrää kaupungin asukkaiden keskuudessa heidän täyttäessään virallisia lomakkeita. Ennen tarvitsi kirjoittaa kotipaikaksi yksinkertaisesti Onesti, nyt taas Gheorge... eikun Gheorghe Gheoer... eikun Gheorghe Gheorgiu... eikun Gheorghe Gheorghiudej... eikun... ja hitot, minä muutan Bukarestiin. Ei helvetti, siellä ne kysyvät mistä minä olen kotoisin ja joudun vastaamaan olevani gheorghegheorghiudejläinen.

6. Andropov
Neuvostojohtajan kuoltua - joskus jo eläessä - oli tapana kunnioittaa häntä uudella kaupungilla. Epäsuosioon jouduttua nimi oli sitten tapana muuttaa jo neuvostoaikana takaisin entiseksi, kuten esimerkiksi Permillä (1940-57 Molotov). Kristinuskossa tulee kuoleman jälkeen ylösnousemus, kommunismissa rehabiliointi, mikä saattaa aiheuttaa hauskoja tapahtumia, kuten kaupungeista Vladikavkaz (1931-44 Ordzonikidze ja uudelleen Ordzonikidze 1954-90) osoittaa. Lyhytaikaisimpia kokeiluja oli Andropov, joka ehti olla voimassa vain 1984-89. Brezhnev kesti sentään vuoden kauemmin, 1982-88. Tsernenkon mukaan ei ehditty mitään nimetäkään, kuten ei myöskään vallasta syöstyn Hrustsovin. Lyhytaikaisin suoritus taisi silti olla ex-puolustusministeri Ustinovilla, 1984-87. Tämä siitä huolimatta, että kaupunki oli sopivasti valittu aseteollisuuden keskuksena ja AK-47:n (sinkkiämpärin ohella harvoja onnistuneita neuvostotuotteita) kotikaupunkina.

5. Monrovia
1800-luvun alussa Yhdysvalloissa oli jo runsaasti vapautettuja orjia eli ongelma. Tällöin sai alkunsa liike, joka tuki heidän paluutaan Afrikkaan. Asiaa tuki myös silloinen presidentti James Monroe, jonka mukaan paikalle perustettu kaupunki nimettiin. Vuonna 1847 alue julistautui itsenäiseksi nimellä Liberia. Pääkaupunki on edelleenkin nimeltään Monrovia, vaikka luulisi kaikkien valtion asukkaiden kiroavan Monroen alimpaan helvettiin. Alkuperäisasukkaiden siksi, että ensi töikseen vapautetut mustat orjuuttivat heidät ja pitivät maassa valtaa pitkälti toistasataa vuotta. Vapautettujen orjien jälkeläisten puolestaan siksi, että elintaso Yhdysvaltoihin jääneiden jälkeläisillä on moninkertaisesti parempi kuin Afrikkaan palanneilla - kiitti vain Monroe hyvästä ideasta. Afrikan vaikeuksia pidetään usein kolonialismin syynä, mutta pitäisi muistaa että Afrikassa on tasan kaksi maata, jotka eivät ole koskaan olleet siirtomaita - Liberia ja Etiopia. Niistähän ei ole koskaan kuultu sisällissotien, julmuuksien, korruption ja nälänhätien merkeissä, eihän?

4. Kristiania
Aika harva suomalainen tietää Oslon nimen olleen vuosina 1624-1925 Kristiania (tai tarkalleen ottaen vuoteen 1877 asti Christiania). Mikäpä sen parempi tapa juhlistaa tanskalaisten valtaa maassa kuin antaa suurimmalle kaupungille nimi Tanskan kuninkaan mukaan. Vaikka Norja siirtyi Ruotsille Napoleonin sotien uudelleenjärjestelyjen yhteydessä, nimi pysyi. Se kesti jopa kaksikymmentä vuotta itsenäistä Norjaa, kunnes vuonna 1925 pääkaupungista tehtiin Oslo kolmensadan vuoden tauon jälkeen.

3. Nikolainkaupunki
Suomen länsirannikolla sijaitsee paikkakunta, joka on erityisen tunnettu tämänvuotisten Kalevan Kisojen järjestämisestä. Perustamisvuonnaan 1606 se sai nimekseen Mustasaari, mutta vain viisi vuotta myöhemmin nimeksi vaihtui hallitsijasuvun kunniaksi Vaasa. Ruotsalaisten mukaan annettua nimeä ei katsottu hyvällä Venäjän vallan aikana. Keisari Nikolai I:n kuoltua kaupungin nimenä oli hänen kunniakseen 1855-1917 Nikolainkaupunki, jonka jälkeen se on tunnettu jälleen Vaasana. Kun Suomen ensimmäinen – viisihenkinen – olympiajoukkue matkasi Ateenan välikisoihin 1906, Salonikissa takavarikoitiin passit tarkistusta varten. Kreikkalaiset virkailijat eivät merkinnöistä paljon ymmärtäneet ja kiekonheittäjä Verner Järvisen nimeksi tuli heidän papereissaan August Nikolaistad – etunimeksi oli poimittu syntymäkuukausi ja sukunimeksi kotipaikka!

2. Lèopoldville
Britannia, Ranska, Saksa, Italia, Espanja ja Portugali hankkivat siirtomaita Afrikasta 1800-luvulla - Belgian kuningas hankki itselleen henkilökohtaisen maaomaisuuden, joka tunnetaan nykyisin nimellä Kongon demokraattinen tasavalta. Leopold II hallitsi Kongon vapaavaltiota tavalla, joka sai muut siirtomaavaltiot häpeämään silmät päästään, Joseph Conradin kirjoittamaan romaanin Pimeyden sydän ja lopulta vuonna 1908 Belgian parlamentin pakottamaan kuninkaan luovuttamaan alueen kontrollin valtiolle. Muiden maiden kuninkaalliset laittoivat jopa Leopoldin epäviralliseen boikottiin ja omat kansalaiset buuasivat hänen hautajaiskulkueelleen. Kuninkaan hallitessa Kongoa oli luonnollista, että pääkaupunki kantoi hänen nimeään. Hämmentävää kyllä, nimeä ei vaihdettu edes maan itsenäistyttyä 1960, vaan vasta vuodesta 1965 nykyinen yhdeksän miljoonan asukkaan kaupunki on tunnettu nimellä Kinshasa. Kaupungin historian huomattavimmat tapahtumat ovat olleet aikaisin tunnettu AIDS-tapaus vuodelta 1959 sekä Muhammad Alin paluu maailmanmestariksi tyrmäämällä George Foremanin.

1. Stalingrad
Lista ei voisi olla täydellinen ilman Volgogradia, joka muuten oli nimeltään Tsaritsyn vuoteen 1925 asti. Stalinin mukaan nimettiin monta muutakin kaupunkia niin Neuvostoliitossa kuin liittolaismaissakin, mutta Stalingrad oli niistä tunnetuin sekä suuruutensa että siellä käydyn taistelun ansiosta. Se sai pitää nimensä vuoteen 1961 asti. Kasku kertoo, että kaupungin johtajat olivat kokoontuneet juhlimaan vaihdosta Volgogradiksi, kun juhlaan saapui sähke: Onnittelut. Nimenmuutos hyväksytty. Josif Volgo.

tiistai 13. helmikuuta 2018

Musta Pekka


Olympialaisten alla pelattiin jenkkifutiksen eli kainalopallon ammattilaissarja NFL:n loppuottelu Super Bowl. Katsoin huippuhetkistä koosteen ja lopun kokonaan. Laji on suurta showta ja peli on viritetty markkinoinnin ehdoilla. Tämä on suhteellisen helppoa tehdä, koska NFL saa päättää asioista käytännössä vapaasti. Sääntömuutoksille ei tarvitse hakea kansainvälisen lajiliiton hyväksyntää. Jos NFL tekee muutoksen, yliopisto-, lukio- ja ulkomaiden sarjat seuraavat yleensä perässä. Ja muutoksia tehdään. Ei tosin kovin paljon, mutta jos pelissä tapahtuu strategista kehitystä vähemmän viihdyttävään suuntaan, vastareaktio sääntömuutoksen muodossa tulee pian.

Seuraukset näkyvät. Lajin suosio on melkoinen - tosin viime kaudella ei hyvä heilunut, kun miljoonapalkoilla piloille hemmotellut neekerit protestoivat "rotusortoa" vastaan polvistumalla mielenosoituksellisesti kansallislaulun aikana. Olisivat voineet vähän ajatella asiaa tarkemmin. Jos toiset neekerit eivät olisi myyneet heidän esi-isiään orjiksi valkoisten plantaaseille, he asuisivat nyt Afrikassa ilman valkoisten luomaa infrastruktuuria ja vaurautta, joka mahdollistaa NFL:n ja sen miljoonapalkat heille. Mutta tämä on väliaikainen häiriö ja sivuseikka.

Jutun teema ovat nuo sääntömuutokset. NFL on viritetty siten, että ottelusta tulee mahdollisimman jännittävä viime hetkeen asti. Huvittavaa on se, että kovin moni ei tätä huomaa. Säännöt ovat sen verran hienovaraisia, mutta selkeimpänä esimerkkinä on pelikellon kontrollointi ottelun lopussa. Tappiolla olevalla joukkueella on mahdollisuus pysäyttää kellon kulku aikalisin ja sopivilla pelistrategioilla (esim. ohi menneet syötöt, pallonkantajan astuminen ulos kentältä). Vastaavasti johdossa olevan joukkueen hallitessa palloa he pyrkivät pitämään kellon käynnissä. Tällä tavoin jännitystilanteessa eli hävinneen joukkueen kontrolloidessa palloa aika kuluu hitaasti. Käänteisessä tilanteessa eli johdossa olevan joukkueen kontrolloidessa palloa aika kuluu nopeasti ja yleensä he joutuvat luopumaan pallosta, jolloin jännitys kasvaa taas.

On odotettavissa, että tällainen kehitys yleistyy muissakin lajeissa urheilun muuttuessa yhä enemmän viihteeksi. Ei tarkoitus ole enää selvittää, kuka on paras vaan viihdyttää. Tärkeintä ei ole voitto, vaan liikevoitto. Niinpä lajit tekevät sääntömuutoksia kasvattaakseen jännitystä. Aiemmin sääntöihin ei liiemmin koskettu tässä tarkoituksessa, vaan kilpailurakenteeseen. Eihän pudotuspelien tarkoitus ole selvittää, kuka on paras vaan tuoda rahaa. Jos haluttaisiin selvittää Suomen paras jääkiekkojoukkue, pelattaisiin kuudenkymmenen ottelun runkosarja ja laskettaisiin pisteet. Pudotuspeleissä voittamisessa satunnaisuus vaikuttaa selvästi enemmän. Joukkuepeleistä ainoastaan jalkapallo ei ole tähän toistaiseksi mennyt, vaikka taannoin esitin sinnekin toimivaa jatkopelijärjestelmää.

Yksilölajeihin tällaisia sääntömuutoksia on vaikeampi tehdä, siksi onkin yleensä helpompaa keksiä uusia lajeja niille, jotka eivät vanhoissa pärjää. Tämä kehitys näkyy erityisen hyvin talviolympialaisissa, joissa on pilvin pimein pellelajeja sen sijaan, että kunnioitettaisiin perinteitä. Joukkuepeleissä sääntömuutoksia on helpompi tehdä viihdyttävyyden lisäämiseksi.
Joskus tosin mennään metsään liian läpinäkyvällä yrityksellä, kuten aikoinaan kaukalopallon legendaarisella Musta Pekka -säännöllä. Eli oli nimetty Musta Pekka -pelaaja, jonka viimeisen kymmenen peliminuutin aikana tekemät maalit laskettiin kahtena maalina.
Vastapainoksi onnistuneesta sääntömuutoksesta viihdyttävyyden lisäämiseksi voi mainita lentopallon, jossa siirryttiin "piste per syöttö" -järjestelmään "piste vain omasta syötöstä" -järjestelmän sijaan. Seurauksena olivat tasaisemmat pistejakaumat, 15 - 0 -lumierien jääminen historiaan ja jännittävämmältä vaikuttanut tilanne. Kukaan ei enää kaipaa vanhaa järjestelmää.

Seuraavassa viisi mahdollisesti tulevaisuudessa odottavaa erilaista sääntömuutosta eri lajeihin todennäköisyysjärjestyksessä eli numero 5 on epätodennäköisin ja 1 todennäköisin. Osa sääntömuutoksista on sellaisia, että ne soveltuvat melkein mihin tahansa lajiin, mutta olen esitellyt ne arvioni mukaan todennäköisimmässä / kyseiseen muutostyyppiin sopivimmassa lajissa. Tämän esityksen riski on tietysti siinä, että joku päättäjä lukee tämän ja saa ahaa-elämyksen. Tosin se on aika pieni, koska eihän tuota aiemminkin linkkaamaani jalkapallouudistustakaan otettu vakavasti ja se sentään oli järkevä, nämä eivät. Tai tarkemmin ajatellen kun katsoo mihin suuntaan urheilu on mennyt, niin typerillä uudistuksilla on suuremmat toteutumismahdollisuudet. Otetaan silti riski.


5. Yleisurheilu

Euroopan cupissa nähtiin jo surullisenkuuluisaksi noussut kokeilu, jossa kestävyysjuoksuissa pudotettiin juoksijoita pois kesken kisan näiden jäädessä viimeisiksi. Tämä onneksi haudattiin vähin äänin. Mutta muitakin mahdollisia viihdeuudistuksia on mahdollista tehdä.
Kenttälajeissa - paitsi tietysti korkeus- ja seiväshypyssä - voi ottaa käyttöön painotetun järjestelmän, mikä säilyttäisi lähes aina jännityksen viimeiseen suorituskierrokseen asti. Esimerkkinä keihäänheitto, mutta sama systeemi toimisi muissakin lajeissa. Ensin heitetään "esikierros", josta saatu tulos käytetään kullakin heittokierroksella siinä tapauksessa, että sen kierros on huonompi kuin varatulos (tai yliastuttu, hylätty, jätetty väliin tms.). Ensimmäisellä kierroksella mukana on normaalisti 12 heittäjää, jos on enemmän niin sitten kaikki. Kullekin heittäjälle voimaan jää joko esikierroksen tulos tai ensimmäisen kierroksen tulos. Se huonompi tulos siirtyy varatulokseksi. Kymmenen parasta heittäjää jatkaa toiselle kierrokselle. Heitetään aina käänteisessä sijoitusjärjestyksessä eli viimeisenä jatkoon päässyt heittää ensimmäisenä ja johdossa oleva viimeisenä. Aina uuden heittokierroksen alkaessa tulos puolitetaan sentin tarkkuuteen alaspäin. Heiton jälkeen tulokseen lisätään uuden kierroksen tulos (tai jos se on varatulosta huonompi, niin varatulos ja viimeisin tulos siirtyy sen tilalle varatulokseksi). Kierroksen päätyttyä kaksi huonointa karsiutuu pois. Näin kuudennella kierroksella on jäljellä enää kaksi heittäjää.
Otan esimerkkinä kauden 2016 kahdentoista parhaan suomalaisheittäjän kilpailun. Siten, että jokaiselle otetaan kauden seitsemän ensimmäisen kilpailun tulos kunkin kierroksen tulokseksi. Satunnaisiin kohtiin laitetaan "x" eli ei tulosta (en rupea selittämään miten tämän arvoin) siten, että noin joka kymmenes heitto on tällainen. Seurataan kilpailun edistymistä kierros kierrokselta, heitetty tulos 1.kierrokselta alkaen suluissa, mikäli se menee varatulokseksi merkitty tähdellä, järjestys pistetilanteen mukaan, joka kierroksen jälkeen kaksi huonointa tipahtaa:
Esikierros: Pitkämäki 84,24, Ruuskanen 82,31, Mannio 81,07, Kiiskilä 77,31, Wirkkala 76,01, Haatainen 75,78, Lehtola 74,42, Peltomäki 74,23, Takala 73,08, Karvinen 70,99, Kinnunen 70,27, Vanhamäki 68,23
1. kierros: Ruuskanen 86,90 (86,90), Pitkämäki 85,35 (85,35), Mannio 81,07 (77,25*), Lehtola 79,13 (79,13), Peltomäki 79,02 (79,02), Kiiskilä 78,41 (78,41), Karvinen 77,13 (77,13), Wirkkala 76,01 (75,45*), Haatainen 75,78 (74,84*), Takala 74,63 (74,63), Kinnunen 71,33 (71,33), Vanhamäki 68,23 (x*)
2. kierros: Pitkämäki 126,91 (83,03*), Ruuskanen 125,76 (x*), Mannio 121,74 (81,21), Karvinen 118,60 (80,04), Lehtola 117,64 (78,08), Kiiskilä 116,51 (74,67*), Peltomäki 115,94 (76,43), Wirkkala 115,31 (77,31), Haatainen 113,66 (75,77), Takala 110,39 (72,64*)
3. kierros: Pitkämäki 146,98 (80,52*), Ruuskanen 145,98 (83,10), Mannio 138,39 (77,52), Wirkkala 136,70 (79,05), Kiiskilä 135,28 (77,03), Peltomäki 134,71 (76,74), Lehtola 133,24 (72,36*), Karvinen 130,29 (69,50*)
4. kierros: Pitkämäki 151,22 (77,73*), Wirkkala 148,92 (80,57), Mannio 148,89 (79,70), Kiiskilä 142,31 (72,63*), Peltomäki 141,58 (73,39*), Ruuskanen 72,99 (x)
5. kierros: Pitkämäki 157,66 (82,05), Mannio 152,99 (78,55), Wirkkala 149,91 (73,30*), Kiiskilä 147,90 (76,75)
6. kierros: Pitkämäki 158,42 (79,59), Mannio 156,09 (79,60)
Eli Ruuskasella käy paska säkä, kun neljännellä kierroksella tulee toinen yliastuttu ja kisa päättyy siihen. Viimeisellä kierroksella Pitkämäki heittää viimeisenä ja hänen on heitettävä 77,26 voittaakseen Mannion. Tällä kertaa voitto on kuitenkin jo poikkeuksellisesti varma, koska Pitkämäellä on varastossa käyttämättömänä tulos 77,73.
Käydäänpä huvin vuoksi sama kisa maailman parhaiden keihäänheittäjien kesken, kuitenkin vuoden 2017 tuloksin (edelliseen valitsin 2016 siksi että viime kaudella Suomessa oli sen verran moni keppimies telakalla):
Esikierros: Röhler 93,90, Hofmann 88,79, Kirlazis 88,01, Hamann 86,71, Vetter 84,36, Pitkämäki 84,26, Vadlejch 82,60, Yego 81,94, Huang 80,64, Krukowski 80,15, Frydrych 79,31, Cheng 73,46
1. kierros: Röhler 93,90 (x*), Vetter 89,68 (89,68), Hofmann 88,79 (84,02*), Kirlazis 88,01 (80,15*), Hamann 86,71 (81,29*), Cheng 84,77 (84,77), Pitkämäki 84,26 (83,51*), Vadlejch 82,60 (x*), Yego 81,94 (78,40*), Huang 80,64 (78,55*), Krukowski 80,21 (80,21) Frydrych 79,31 (77,88*)
2. kierros: Röhler 130,17 (83,22), Vetter 129,20 (83,91*), Cheng 127,10 (84,72), Vadlejch 126,84 (85,54), Hofmann 128,54 (84,15), Pitkämäki 125,97 (83,84), Hamann 124,64 (80,85*), Kirlazis 124,16 (76,09*), Huang 121,09 (80,77), Yego 119,37 (x*)
3. kierros: Röhler 151,63 (93,90), Vetter 150,53 (85,93), Cheng 150,47 (84,72), Vadlejch 150,18 (86,76), Hofmann 148,29 (79,65*), Pitkämäki 146,93 (83,95), Hamann 146,16 (83,84), Kirlazis 144,65 (82,58)
4. kierros: Röhler 165,87 (90,06), Vadlejch 159,86 (84,77), Vetter 159,17 (79,41*), Hofmann 157,67 (83,53), Pitkämäki 156,97 (83,17*), Cheng 155,16 (79,93)
5. kierros: Vetter 167,73 (88,15), Röhler 166,57 (83,64), Vadlejch 159,47 (79,54), Hofmann 158,69 (79,86)
6. kierros: Vetter 171,74 (87,88), Röhler 171,54 (88,26)
Tämä meni jännäksi. Viimeisenä heittäjänä vuoroon tulevan Vetterin on heitettävä 87,68 voittaakseen ja se ylittyy 20 sentillä. Röhler on heittänyt koko ajan veitsi kurkulla toisen heiton tultua yliastutuksi. Pitkämäki putoaa kahdelta viimeiseltä kierrokselta, mutta jos Hofmann olisi heittänyt 70 cm vähemmän neljännellä kierroksella, se olisi riittänyt Pitkämäen jatkoonpääsyyn.
Sääntömuutoksen todennäköisyys on käytännössä nolla, koska siinä ei välttämättä voita kilpailua vaikka heittäisi alkukierroksilla ME:n. Tai vaikka heittäisi kuudella ensimmäisellä heitolla (esikierros ja viisi varsinaista) jokaisella ME:n ja loukkaantuisi viimeisellä näistä kykenemättä heittämään enää yhtä heittoa, niin silloin jäisi hopealle. Ei kuulu lajin henkeen alkuunkaan. Mutta toisaalta idea on niin typerä, että älkää helvetissä menkö vihjaamaan IAAF:lle.


4. Jalkapallo

Juniorifutiksessa on armosääntö, jonka tarkkaa sisältöä en nyt muista mutta ei sillä ole väliä. Ajatus on joka tapauksessa siitä mukailtu. Sääntö pätee jostain tietystä ikäluokasta alaspäin. Ja jostain maalierosta alkaen. Jos joukkue on tietyn verran tappiolla, se saa ottaa ylimääräisen kenttäpelaajan. Jos maaliero tämän ansiosta kaventuu alle rajan, ylimääräinen pelaaja poistuu kentältä.
Sama sääntö aikuisten futikseen, mutta kääntäen. Jos joukkue on kahden maalin johdossa, yhden joukkueen pelaajista on seisottava jatkuvasti oman maalin takana. Kyseistä pelaajaa saa vaihtaa lennosta, mutta yhden pelaajan on oltava koko ajan siellä passissa. Kolmen maalin johdossa siellä on oltava kaksi pelaajaa, neljän maalin johdossa kolme ja niin edelleen. Jopa alkavat pelit muuttua tasaisemmiksi.
Sääntömuutoksen todennäköisyys on varsin olematon, koska jalkapallo on tunnetusti peleistä konservatiivisin. Ajanottokin on vielä tiimalasiaikakaudelta. Eikö olisi jo korkea aika (anteeksi sanavalinta) siirtyä tehokkaaseen peliaikaan?


3. Amerikkalainen jalkapallo

Jos joukkue siirtyy vähintään kymmenen pisteen johtoon, sillä on hyökkäysvuorollaan neljän sijaan enää kolme yritystä edetä kymmenen jaardia. Eli siirrytään kanadalaiseen malliin, sikäläisessä kainalopallossahan yrityksiä on vain kolme. Kymmenen pistettä on passeli raja siksi, että yhdellä kertaa voi saada maksimissaan kahdeksan pistettä eli touchdown ja kahden pisteen lisäyritys.
Muutoksen todennäköisyys on pieni, koska se on reilun pelin vastainen, mikä taas on amerikkalaisille sietämätöntä. NFL kykenee saamaan lähes saman tasoittavan vaikutuksen aikaan muillakin, hienovaraisemmilla sääntömuutoksilla. Eikä tällä tarkoiteta pelkästään pelisääntöjä, vaan palkkakattoja, joukkuemateriaalien tasaamista pakkosiirroin ynnä muita joukkueisiin vaikuttavia temppuja, jotka eivät ole niin räikeästi nähtävissä.


2. Jääkiekko

Jääkiekon jännittävin tilanne on se, kun toinen joukkue johtaa yhdellä (tai kahdella) maalilla ja peliaikaa on enintään muutama minuutti jäljellä. Niinpä täytyy pyrkiä kohti tätä tilannetta. Siihen päästään tarjoamalla tappiolla olevalle joukkueelle paremmat mahdollisuudet ylivoimapeliin. Jääkiekossa on sääntö, jonka mukaan ns. pieni rangaistus eli kaksi minuuttia päättyy, mikäli ylivoimalla oleva joukkue tekee maalin. Vajaalla mutta tasakentällisin pelatessa näin ei tapahdu. Muutetaan sääntöjä siten, että maalin syntyessä muuten kuin täysillä miehistöillä ja tappiolla olevan joukkueen jäädessä edelleen vähintään kahden maalin tappioasemaan tapahtuu seuraavaa:
- mikäli maalin teki tappiolla oleva joukkue, ei voitolla olevan joukkueen pelaaja pääse pois jäähyltä
- mikäli maalin teki voitolla oleva joukkue, pääsee tappiolla olevan joukkueen pelaaja pois jäähyltä, vaikka maali olisi syntynyt tasakentällisin tai alivoimalla
- muissa tapauksissa menetellään kuten ennenkin
Samalla voidaan muuttaa "siirretty rangaistus" sääntöä siten, että se ei koske voitolla olevaa joukkuetta, ts. tappiolla olevan joukkueen pelaajan rikkoessa peli keskeytyy heti.
Muutoksen todennäköisyys on kohtalainen, koska "armahdussääntö" on jälkeenpäin lisätty keksintö. Alkujaan jäähy istuttiin loppuun riippumatta siitä mitä kentällä tapahtui. Tämä voitaisiin markkinoida "lätkä palaa juurilleen" teemalla, osittaisena paluuna vanhoihin sääntöihin. Siirretty rangaistus tuskin muuttuu, koska esim. läpiajon tapauksessa saattaisi tappiolla olevan joukkueen pelaaja vetäistä mailalla aivan jotain muuta pelaajaa saadakseen pelin poikki.


1. Koripallo

Tämä sääntömuutos olisi mahdollinen kaikissa lajeissa eri painotuksin, mutta koripalloon se sopii kaikkein parhaiten. Pisteytys muutetaan siten, että koripallon neljässä neljänneksessä pisteet lasketaan eri tavoin. Ensimmäiset kaksi neljännestä kuten nytkin. Kolmannessa neljänneksessä tehdyt pisteet ovat arvoltaan kaksinkertaisia ja viimeisessä neljänneksessä nelinkertaisia. Nykyään vaikka 24 pisteen etumatka lopussa on käytännössä toivoton ja katsoja voi sulkea telkkarin kaikessa rauhassa. Tässä systeemissä 24 pisteen etumatka tarkoittaa kahta kolmen pisteen heittoa. Jännitys tiivistyy! Mahdollinen jatkoaika voidaan sitten pelata normaalilla pistelaskulla, koska sen tarkoitus on vain tehdä ratkaisu.
Muutoksen todennäköisyys on suuri. Itse asiassa hämmästelen suuresti, että yksikään laji ei ole vielä mitään vastaavaa keksinyt. Toisin kuin muut edellä luetellut muutokset, tämä on sama molemmille joukkueille eli tasapuolinen. Lisäksi sitä voidaan markkinoida jopa oikeudenmukaisena - lopussahan joukkueiden kunto ja henkinen kantti punnitaan, joten miksi ei palkittaisi lopussa tehtyjä pisteitä arvokkaampina?

lauantai 10. helmikuuta 2018

Uusinta: Kenraaliparaati

Lukijalle: Pistetään tällä kertaa uusiksi muistelu siitä, millaisia eksentrikkoja toisessa maailmansodassa pääsi komentamaan joukkoja:

Kirjoitin taannoin viikkojutun toisen maailmansodan erikoisista saksalaiskenraaleista. Alun perin tarkoitus oli kirjoittaa ylipäätään kenraaleista, mutta saksalaisista pomppi outouksia silmille siihen tahtiin, että päätin jättää muut rauhaan toistaiseksi. Lupasin tuolloin, että saatan palata aiheeseen myöhemmin. Tässä paluu, toisen maailmansodan muut erikoiset kenraalit.


10. Espanjalaiskenraali

Enrique Líster oli kova kommunisti, ammatiltaan kivimies (siis Aarne Saarisen kollega kahdellakin tavalla). Sekaannuttuaan Espanjassa vallankumoukselliseen toimintaan hän joutui pakenemaan Kuubaan, jossa oli asunut jo aiemmin. Siellä hän osallistui vallankumousyritykseen ja epäonnistumisen jälkeen pakeni Neuvostoliittoon, jossa sai sotilaskoulutusta. Espanjan sisällissodassa hän oli tasavaltalaisten divisioonankomentaja. Francon voiton jälkeen Líster pakeni jälleen Neuvostoliittoon, jossa hän liittyi puna-armeijaan. Toisessa maailmansodassa hän oli puna-armeijan kenraalina mm. Leningradin rintamalla. Sodan jälkeen hänestä tuli myös Jugoslavian armeijan kenraali - mies oli siis kenraalina kolmen maan armeijassa. Líster palasi Espanjaan 1977 Francon ajan päätyttyä ja kuoli 87-vuotiaana 1994. Hän ei kuitenkaan ole ainoa toisessa maailmansodassa taistellut espanjalaiskenraali - saksalaisten riveissä taistellutta vapaaehtoista Sinistä divisioonaa komensi vuorollaan useampikin espanjalaiskenraali, kuuluisimpana Emilio Esteban Infantes.


9. Huonosti ajoitettu eläke

Norjassa kenraalien eläkeikä oli 65 vuotta. Puolustusvoimien komentajan kohdalla asiasta voitiin kuitenkin poiketa 68 ikävuoteen asti. Kenraalimajuri Kristian Laake oli toiminut komentajana vuodesta 1931 lähtien ja hänen odotettiin jäävän eläkkeelle pian 65 vuotta täytettyään. Laake oli syntynyt 9.4.1875. Merkkipäiväänsä hän vietti matkoilla maatilallaan Strömmenissä, 20 kilometrin päässä Oslosta. Myöhään edellisiltana hän sai tiedon vieraista aluksista Norjan aluevesillä. Seuraavana aamuna saksalaiset hyökkäsivät. Laake oli päättämätön, johtosuhteet olivat sekaisin, kukaan ei tiennyt oliko liikekannallepano määrätty ja jos oli, missä laajuudessa. Lisäksi natsimielinen ex-puolustusministeri Quisling puuhasi omaa vallankaappaustaan eikä hänen toimiinsa puututtu riittävällä pontevuudella. Kaksi päivää myöhemmin Laake erosi tehtävästään, mutta vahinko oli jo tapahtunut eikä seuraajaksi nimitetyllä Otto Rugella enää ollut paljonkaan toimintaedellytyksiä.


8. Loikkarikenraali

Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon Andrei Vlasov oli vasta 39-vuotias kenraalimajuri, jota pidettiin puna-armeijan nousevana tähtenä. Pian hyökkäyksen alettua hänen komentamansa armeijakunta valtasi Przemyslin kaupungin takaisin saksalaisilta ja onnistui pitämään sitä hallussaan vielä useita päiviä. Pian kenraaliluutnantiksi ylennetty Vlasov oli armeijankomentajana Kiovan taistelussa ja Moskovan puolustuksessa. Kesällä 1942 Vlasovin komentama armeija jäi saarroksiin ja hänelle tarjottiin mahdollisuutta paeta lentokoneella. Vlasov kuitenkin kieltäytyi ja piileskeli miehitetyllä alueella, kunnes jäi vangiksi.
Vankeudessa Vlasov kääntyi saksalaisten puolelle ja muodosti vapaaehtoisen vallankumousarmeijan sotavangeista. Venäjän vapautusarmeija paisui armeijakunnan suuruiseksi, mutta sodan päätyttyä miehiä odotti kova kohtalo. Huonotuuriset joutuivat gulagiin pariksikymmeneksi vuodeksi, parempionniset hirtettiin ja ammuttiin heti. Jälkimmäiseen joukkoon kuului myös Vlasov itse, joka päätyi kaulakiikkuun elokuussa 1946.
Neuvostoliiton historiankirjoitus vaikeni loikkareista lähes täysin. Tämä tuotti tiettyjä hankaluuksia. Esimerkiksi teossarjassa Toinen maailmansota I-VI (osa II, sivu 16) mainitaan huvittava yksityiskohta neuvostoteoksesta Suuren isänmaallisen sodan historia. Moskovan taisteluun osallistuneista 13 venäläisarmeijasta 12 komentajan nimi mainitaan, mutta 20. armeijan kohdalla puhutaan ”joukoista, joiden esikuntapäällikkönä oli kenraali Sandalov”. Vlasovin komentamaan armeijaan piti siis viitata hänen esikuntapäällikkönsä kautta. Marsalkka Zukovin muistelmissa esikuntapäällikköä ylistetään niin ikään vuolaasti, mutta Vlasov mainitaan ensimmäisen kerran vasta kirjan lopussa, jossa kerrotaan hänen jääneen kiinni ja tulleen teloitetuksi.


7. Italialainen sotarikollinen

Kenraali Mario Roattalla oli toisen maailmansodan syttyessä italialaisupseeriksi vakuuttava ansioluettelo: hän oli ollut kahdessa suuressa taistelussa komentajana ja voittanut niistä toisen. Espanjan sisällissodassa Malagan taistelu päättyi kansallisten voittoon, mutta Guadalajarassa tuli takkiin. Selityksen löytää helposti siitä, että Malagassa tasavaltalaisilla oli vähemmän joukkoja kuin kansallisten riveissä ei-italialaisia, italialaisia kansallisten riveissä oli selvästi vähemmän. Guadalajarassa taas tasavaltalaisia oli niukasti enemmän kuin ei-italialaisia, eikä siinä paljon auttanut että italialaisia oli melkein kaksi kertaa niin paljon kuin vihollisia.
Joka tapauksessa Roattan ura oli nousukiidossa ja saksalaisten miehitettyä Jugoslavian (jouduttuaan auttamaan Kreikassa turpiinsa saavia italiaanoja, kuinkas muuten) Roatta lähetettiin sinne pitämään siviiliväestö kurissa ja Mussolinin nuhteessa. Roatta ryhtyikin reippaisiin toimenpiteisiin massateloituksin, keskitysleirein, panttivangein ja kylien tuhoamisineen. Tämän jälkeen hänet lähetettiin Roomaan johtamaan kaupungin puolustusta saksalaisia vastaan Italian vaihdettua kätevästi puolta. Maansa parhaita sotilasperinteitä noudattaen Roatta ehti paeta ennen vangiksi joutumistaan.
Sodan jälkeen Roattaa vaadittiin sotarikostuomioistuimeen, lähinnä Jugoslavian halusta. Italiassa ei kuitenkaan järjestetty mitään Nürnbergin oikeudenkäynteihin vastaavaa, koska monet korkeat johtajat - lähinnä marsalkka Pietro Badoglio - olisivat joutuneet syytettyjen penkille ja heidät nähtiin kommunismin vastavoimana. Roatta katsoi kuitenkin parhaaksi viettää loppuelämänsä maanpaossa Espanjassa, koska hän oli saanut Italiassa tuomion murhista ja pelkuruudesta Rooman puolustamisessa.


6. Monty

Sotamarsalkka Bernard Montgomeryn ura tunnetaan sen verran hyvin, että sitä ei kannata kertailla. Sen sijaan luettelona muutamia erikoisia yksityiskohtia erikoisesta miehestä.
Montyn isä oli pappi, joka oli jo 40-vuotias tulevan marsalkan syntyessä.
Pikkulapsena Monty asui Australiassa, koska isä oli nimitetty Tasmanian piispaksi.
Perhe oli onneton ja Monty kielsi poikaansa olemasta missään tekemisissä isänäitinsä kanssa eikä osallistunut tämän hautajaisiin 1949.
Monty jäi lyhytkasvuiseksi. Oikea pituus tuntuu olevan suorastaan sotasalaisuus. Lukuisista kuvista on päätelty hänen olleen pituudeltaan noin 165-senttinen.
Monty oli ensimmäinen Britannian armeijan kenraali, joka käytti tavallista kenttäpukua.
Monty pysyi pitkään poikamiehenä ja meni naimisiin vasta 40-vuotiaana. Avioliitosta syntyi yksi poika.
Vaimo oli sotaleski ja kahden vanhemman pojan äiti, jonka 1915 Gallipolissa kaatunut ensimmäinen aviomies Oswald Carver oli kahdeksikkosoudun olympiapronssimitalisti.
Vaimoa pisti hyönteinen 1937. Haava tulehtui ja Montyn puoliso kuoli verenmyrkytykseen, jättäen Montyn leskeksi ja alle kymmenvuotiaan pojan yksinhuoltajaksi.
Monty eli askeettista elämää. Kun Englannissa paheksuttiin sitä, että hän nautti Afrikassa päivällisen vangiksi jääneen saksalaiskenraali von Thoman kanssa, Churchill totesi: Minäkin olen syönyt Montgomeryn luona päivällistä. Säälin von Thoma -parkaa.
Montyn askeettinen elämäntyyli ei välttämättä ollut oma valinta, vaan absolutismi ja tupakoimattomuus olivat ainakin osaksi seurausta ensimmäisessä maailmansodassa saatujen sisäisten vammojen seurausta.
Eräs lontoolainen teatteri veti yleisöä lupaamalla Montyn esittäytyvän näytösten jälkeen. Kyseessä oli hänen kaksoisolentonsa M. E. Clifton James, jonka tiedusteluosasto värväsi esittämään Montya vihollisen hämäämiseksi. Toistakymmentä vuotta myöhemmin James näytteli tapahtumiin perustuvassa elokuvassa sekä Montya että itseään.
Sodan jälkeen Montgomery istui lordina parlamentin ylähuoneessa tyylinsä säilyttäen. Kerran hän nousi paikaltaan kesken istunnon ja pyysi vierustoveriltaan tietä, koska "sain juuri sepelvaltimotukoksen". Näin todellakin tapahtui.


5. Takalinjojen kenraali

West Pointin kadettikoulu, varmin tie menestykseen Yhdysvaltain armeijassa, sai riveihinsä lahjakkaan kansasilaisopiskelijan 1911. Siellä hän menestyi sekä amerikkalaisessa jalkapallossa että opinnoissaan, jotka päättyivät 1915. Valmistumisen jälkeen hän palveli jalkaväen upseerina, mutta ryhtyi kehittämään uutta aselajia, panssarivaunuja heti niiden ilmestyttyä sotanäyttämölle. Yhdysvaltain liityttyä sotaan 1917 häntä pidettiin liian arvokkaana miehenä rintamalle tietojensa takia, joten hän jatkoi panssariaseen kehittelyä. Lopulta tuli määräys pakata tankit Eurooppaan suuntaavaan laivaan. Lähtöpäiväksi määrättiin 18.11.1918. Rauha tuli tasan viikkoa aiemmin, joten lähtö peruuntui. Sodan jälkeen USA:n armeija osallistui moniin pikkukahakoihin ympäri maailmaa, mutta miehemme pysyi mantereella toisarvoisissa tehtävissä. Ura polki paikallaan, 16 vuotta majurin arvossa. 1935 hänet lähetettiin Filippiineille, mutta kapinaliike oli siellä jo rauhoittunut eikä taistelukokemusta tullut. Ylennyksiä kylläkin, Pearl Harbourin aikaan hän oli jo prikaatikenraali. Ehti kylläkin Filippiineiltä pois jo 1939, joten japanilaisten hyökkäyksestäkään ei tullut kokemuksia. Sodan sytyttyä taitavalla miehellä oli käyttöä, etenkin kun suhdetoimintakyvyt olivat huippuluokkaa. Ylennystahti oli ennennäkemätön; everstiksi hänet oli ylennetty maaliskuussa 1941, yhden tähden kenraaliksi syyskuussa 1941, toinen tähti seurasi maaliskuussa 1942, kolmas heinäkuussa 1942 ja neljäs helmikuussa 1943. Vajaassa kahdessa vuodessa everstiluutnantista neljän tähden kenraaliksi - ilman että olisi käynyt tykinkantaman päässä rintamalta koko uran aikana. Mutta Dwight D. Eisenhowerilla oli kyky nähdä aina oleellinen ja taito nimittää oikeat alaiset oikeisiin tehtäviin, niinpä hänestä tuli Euroopan sotanäyttämön ylipäällikkö. Viidennen tähtensä Eisenhower sai joulukuussa 1944. Hän lienee merkittävin sotapäällikkö, jolta puuttuu henkilökohtainen taistelukokemus kokonaan.


4. Liian korkealle ylennyt

Japani miehitti Korean 1905. Toisessa maailmansodassa melkoinen osa korealaisista asevelvollisista pakotettiin palvelemaan Japanin armeijassa. Jossain määrin epäluotettavina heitä käytettiin pääosin toissijaisissa tehtävissä, kuten vankileirien vartijoina. Jotkut korealaiset ylenivät yllättävän korkealle keisarillisessa armeijassa, kenraalin arvoon asti pääsi kolme. Hong Sa-ik valmistui Japanin armeijan upseeriksi 1914. Painostuksesta huolimatta hän kieltäytyi japanilaistamasta nimeään ja eteni silti nopeasti kyvykkyytensä ansiosta. Hän oli mukana Kiinan taisteluissa ja yleni toisen maailmansodan alussa kenraalimajuriksi. Vuodesta 1944 alkaen Hong oli kenraaliluutnantti ja Filippiinien sotavankileirien ylin komentaja, tehtävä joka osoittautui hänelle kohtalokkaaksi. Sodan jälkeen Hong joutui syytettyjen penkille sotavankeihin kohdistuneista rikoksista, todettiin syylliseksi ja hirtettiin. Hongin epäonni oli edetä liian korkealle, sillä Etelä-Korean itsenäistyttyä lähes kaikki armeijan korkeimmat upseerit ja Korean sodan komentajat olivat Japanin armeijan kouluttamia alempia upseereita (Chung Il-kwon, edelleen elossa oleva Paik Sun-yup, jopa pitkäaikainen presidentti Park Chung-hee.


3. Kuivan maan amiraali

Itävalta ja Unkari ovat molemmat sisämaavaltioita. Kaksoismonarkian aikana Itävalta-Unkarilla oli kuitenkin pieni siivu Adrianmeren rannikkoa ja luonnollisesti myös laivasto. Unkarilainen Miklós Horthy astui maan laivastoakatemian riveihin 14-vuotiaana 1882. Upseeriuran ohella hän toimi diplomaatin tehtävissä. Ensimmäisessä maailmansodassa Horthy oli taistelulaivan kapteenina ja yleni amiraaliksi. Sodassa kävi sitten kuten kävi ja Itävalta-Unkari päätyi historian romukoppaan. Unkarista tuli sisämaavaltio, mutta levottomuuksien pyörteissä amiraali Horthy komensi sotavoimia ja päätyi kommunistien kukistuttua valtionhoitajaksi. Hän oli Unkarin de facto johtaja aina vuoteen 1944 asti - todellinen kuivan maan amiraali. Aluksi Unkari tuki Saksaa ja maan armeija taisteli itärintamalla. Sodan lopussa saksalaiset miehittivät maan ja Horthy joutui eroamaan tehtävästään, mutta säilytti henkensä. Hän kuoli maanpaossa Portugalissa 1957.


2. Tsaarin eversti

Kasakkasukuinen Boris Saposnikov liittyi keisarillisen Venäjän armeijaan 1901 ja valmistui ennen ensimmäistä maailmansotaa yleisesikuntaupseeriksi. Sodassa hän yleni everstiksi ja rykmentinkomentajaksi. Punaisen vallankumouksen melskeissä 1918 Saposnikov liittyi kommunisteihin. Yhtenä harvoista muodollisen upseerikoulutuksen saaneista puna-armeijan komentajista hän oli kullan arvoinen bolsevikeille. Sodan jälkeen Saposnikovin ura eteni nopeasti. Hän oli Stalinin luottomies, kiitos epäpoliittisuutensa ja taustansa. Stalinin ei tarvinnut pelätä hänen poliittisia intohimojaan, toisin kuin esimerkiksi ainoastaan luutnantiksi tsaarin aikana edenneen Tuhatsevskin. Saposnikov laati taistelusuunnitelman talvisotaa varten, mutta onneksi Vorosilov ammattitaidottomuuden tuomalla varmuudella piti sitä ylimitoitettuna. Saksalaisten hyökättyä Neuvostoliittoon Saposnikov palasi yleisesikunnan päälliköksi. Hänet siirrettiin syrjään merkittävistä tehtävistä heikon terveyden vuoksi sotilasakatemian johtajaksi. Entinen tsaarin armeijan eversti, Neuvostoliiton marsalkka, koulutti neuvostoarmeijan tulevaa johtoa kuolemaansa maaliskuuhun 1945 asti.


1. @£$%&#!

George S. Patton oli nuorena upseerina innokas urheilija ja sijoittui Tukholman olympialaisten nykyaikaisessa viisiottelussa viidenneksi. Noloa asiassa oli se, että pistooliammunta oli Pattonin huonoin laji. Tosin mies osoitti periaatteensa jo tuolloin, hän näet ampui 38-kaliiberisella muiden paukutellessa vain kakskakkosilla. Pattonin myöhempi ura on sen verran tunnettu ja Oscar-palkitun elokuvan veroisesti dokumentoitu, että tähän listaan pääsyksi perusteluna esitetään hänen joukoilleen ennen Normandian maihinnousua pitämänsä puhe vapaasti suomennettuna (en muista nähneeni suomennosta missään):
Miehet, kaikki tämä soopa jota kuulette siitä että Amerikka ei tahdo taistella, tahtoo pysyä poissa sodasta, on pelkkää hevonpaskaa. Amerikkalaiset rakastavat taistelua. Kaikki tosiamerikkalaiset rakastavat taistelun särmää ja yhteenottoa. Kun olitte lapsia, kaikki te ihailitte parasta ampujaa, nopeinta juoksijaa, ammattilaispalloilijoita ja kovimpia nyrkkeilijöitä. Amerikkalaiset rakastavat voittajia eivätkä siedä häviäjiä. Amerikkalaiset pelaavat aina voittaakseen. Siksi amerikkalaiset eivät ole koskaan hävinneet eivätkä koskaan häviä sotaa. Koko häviämisen ajatus on iljetys amerikkalaisille. Taistelu on merkittävimpiä kilpailuja, joihin mies voi ottaa osaa. Se tuo esiin kaiken parhaan ja poistaa kaiken turhan.
Te kaikki ette kuole. Vain kaksi prosenttia täällä olevista kuolee taistelussa. Jokainen mies pelkää tulikasteessaan. Jos hän muuta väittää, hän on kirottu valehtelija. Mutta todellinen sankari on se, joka taistelee vaikka pelkää. Jotkut miehet voivat selvitä pelosta tulen alla minuutissa, joiltakin menee tunti, joiltakin päiviä. Mutta todellinen mies ei koskaan anna kuolemanpelon ylittää kunniaansa, velvollisuuttaan isänmaalleen ja sisäistä miehuuttaan.
Koko armeijauranne ajan te miehet olette purnanneet "kananpaskaharjoittelusta". Tällä kaikella on ollut tarkoituksensa - varmistaa että tottelette välittömästi määräyksiä ja pysytte valppaina. Tämä täytyy istuttaa jokaiseen sotilaaseen. En välitä vittujakaan miehestä, joka ei ole koko ajan varpaillaan. Mutta harjoitus on tehnyt teistä kaikista veteraaneja. Te olette valmiita! Miehen täytyy olla varuillaan koko ajan, jos hän haluaa jatkaa hengittämistä. Jos ei, joku sakemanniäpärä livahtaa hänen taakseen ja pieksee hänet kuoliaaksi vaikka paskalla täytetyllä sukalla. Sisiliassa on neljäsataa siististi merkittyä hautaa, koska yksi mies nukahti työssään - mutta ne ovat saksalaisten hautoja, koska me nappasimme sen nukkuvan kusipään ennen kuin hänen upseerinsa.
Armeija on joukkue. Se elää, syö, nukkuu ja taistelee joukkueena. Yksittäissankaritarinat ovat hevonpaskaa. Ne ylimieliset paskiaiset jotka kirjoittavat lehtiin eivät tiedä todellisesta taistelusta yhtään enempää kuin tietävät nussimisesta. Ja meillä on paras joukkue - meillä on hienoin ruoka ja varustelu, paras henki ja parhaat miehet maailmassa. Luojan tähden, minä tosiaankin säälin niitä paskiasparkoja joita vastaan olemme matkalla.
Kaikki todelliset sankarit eivät ole jännityskirjojen taistelijoita. Jokaisella yksittäisellä miehellä on elintärkeä rooli. Joten älä ikinä luovuta. Älä ikinä ajattele että työsi on merkityksetön. Mitä jos jokainen kuormurikuski päättäisi että hän ei pitäisikään kranaattien vihellyksestä, muuttuisi keltaiseksi ja hyppäisi vaakasuoraksi ojaan? Ei, luojan kiitos, amerikkalaiset eivät toimi noin. Jokainen mies tekee hommansa. Jokainen mies on tärkeä. Huoltojoukkoja tarvitaan toimittamaan aseita, varusmestarin on toimitettava ruokaa ja vaatteita meille koska me olemme menossa paikkaan jossa ei ole paljon ryöstettävää. Joka mies messissä, jopa se joka keittää veden estääkseen meitä saamasta paskatautia, jokaisella on hommansa.
Jokaisen miehen on ajateltava ei ainoastaan itseään, vaan myös vieressä taistelevaa kaveriaan. Me emme halua mitään pelkureita armeijaan. Ne pitäisi tappaa kuin kärpäset. Jos ei, he palaavat kotiin sodan jälkeen, vitun pelkurit, ja siittävät lisää pelkureita. Urheat miehet siittävät lisää urheita miehiä. Tappakaa vitun pelkurit ja meillä on urheiden miesten kansakunta.
Yksi rohkeimmista miehistä joita näin Afrikan sotaretken aikana oli puhelinpylväässä keskellä tulimyrskyä kun etenimme kohti Tunisia. Pysähdyin ja kysyin mitä helvettiä hän siellä ylhäällä teki. Hän vastasi 'Korjaan johtoa, sir.' 'Eikö siellä ylhäällä ole juuri nyt hieman epäterveellistä', kysyin. 'Kyllä sir, mutta tämä perkeleen johto on korjattava.' Kysyin: 'Eivätkö nuo tietä tulittavat lentokoneet häiritse?' Ja hän vastasi: 'Ei sir, mutta te totta helvetissä häiritsette.' Siinä oli tosi sotilas. Tosi mies. Mies joka oli omisti kaiken velvollisuudelleen, todennäköisyyksistä välittämättä, viis siitä kuinka merkityksettömältä velvollisuus sillä hetkellä vaikutti.
Ja teidän olisi pitänyt nähdä kuorma-autot Gabèsin tiellä. Kuskit olivat uskomattomia. Kaikki päivät ja yöt autot ryömivät pitkin noita vitun surkeita teitä, koskaan pysähtymättä, koskaan poikkeamatta reitiltään vaikka kranaatit räjähtelivät niiden ympärillä. Monet ajoivat yli 40 tuntia yhtä soittoa. Me selvisimme, kiitos vanhan kunnon amerikkalaisen sitkeyden. He eivät olleet etulinjan taistelijoita. Mutta he olivat sotilaita, joilla oli työ tehtävänä. He olivat osa joukkuetta. Ilman heitä olisimme hävinneet taistelun.
Varmasti, me kaikki haluamme mennä kotiin. Me haluamme että sota loppuu. Mutta sotaa ei voiteta lojumalla. Nopein tapa lopettaa se on napata sen aloittaneet paskiaset. Totta helvetissä me haluamme mennä ja selvittää tämän paskan, ja sitten napata nuo kusipääjapsit. Mitä nopeammin ne piiskataan, sitä nopeammin me menemme kotiin. Lyhin tie kotiin kulkee Berliinin ja Tokion kautta. Joten pitäkää liikettä yllä. Ja kun pääsemme Berliiniin, aion henkilökohtaisesti ampua sen Hitlerin huoranpenikan.
Kun mies lojuu kranaattikuopassa, jos hän vain pysyy siellä kaiken päivää, sakemanni nappaa hänet lopulta. Paskat siitä. Minun mieheni eivät kaiva poteroita. Poterot vain hidastavat hyökkäystä. Pysykää liikkeessä. Me voitamme tämän sodan, mutta me voitamme sen vain taistelemalla ja näyttämällä sakemanneille, että meillä on enemmän sitkeyttä kuin heillä on tai heillä ikinä tulee olemaan. Me emme ainoastaan ammu niitä paskiaisia, me revimme niiltä suolet pihalle ja rasvaamme niillä tankkiemme telaketjut. Me murhaamme ne surkeat kyrvänimijähunnit litran-vitun-mitalla.
Jotkut teistä miehistä miettii jänistättekö te tulen alla vai ette. Älkää huolehtiko. Voin vakuuttaa että te kaikki teette velvollisuutenne. Sota on veristä bisnestä, tappamisen bisnestä. Natsit ovat vihollisia. Hyökätkää heidän kimppunsa, vuodattakaa heidän verensä tai he vuodattavat teidän. Ampukaa niitä suolille. Repikää vatsat auki. Kun kranaatit iskevät ympärillenne ja pyyhitte mullan naamaltanne vain tajutaksenne, että se ei ollut multaa vaan entisen parhaan kaverinne verta ja suolia, tiedätte mitä teidän täytyy tehdä.
Tulee esiintymään valituksia, että me puristamme teistä liikaa. En välitä niistä paskaakaan. Uskon että unssi hikeä säästää gallonan verta. Mitä kovempaa painamme, sitä enemmän sakuja tapamme. Kovempi paine tarkoittaa vähemmän uhreja. Haluan teidän kaikkien muistavan sen. Minun mieheni eivät antaudu. En tahdo kuulla ainoankaan komennossani olevan sotilaan jääneen vangiksi ellei hän ole haavoittunut. Vaikka olisi haavoittunut, voi yhä taistella. Tämä ei ole hevonpaskaa. Haluan samanlaisia miehiä kuin se eräs luutnantti Libyassa, Luger rintaansa vasten painettuna, sivalsi aseen syrjään kädellään, irroitti kypäränsä toisellaan ja hakkasi sillä paskat pihalle sakemannista. Sitten hän nappasi aseen ja tappoi toisen saksalaisen. Kaikki tämä vaikka hänellä oli luoti keuhkoissaan. Siinä vasta tosi mies!
Älkää unohtako että ette tiedä että minä olen täällä. Tästä ei saa sanoa sanaakaan kirjeissä. Maailman ei pidä tietää mitä helvettiä minulle on tehty. Minun ei pitäisi olla tämän armeijan komentaja. Minun ei pitäisi olla edes olla Englannissa. Antakaa ensimmäisten tästä tietävien paskiasten olla saksalaisia. Jonain päivänä, haluan heidän nousevan ylös kusesta märille jaloilleen ja huutavan 'Ach! Se on kirottu Kolmas Armeija ja se perkeleen Patton taas!
Sitten on olemassa yksi asia jonka te miehet pystytte sanomaan kunhan tämä sota on ohi ja palaatte kotiin. Kolmekymmentä vuotta tästä hetkestä alkaen kun te istutte takan ääressä pojanpoikanne polvellanne ja hän kysyy: 'Mitä sinä teit siinä suuressa Toisessa Maailmansodassa?' Teidän ei tarvitse yskäistä ja sanoa 'No, isoisäsi lapioi paskaa Louisianassa.' Ei, te voitte katsoa häntä suoraan silmiin ja sanoa: 'Poika, isoisäsi ratsasti mahtavassa Kolmannessa Armeijassa yhdessä George Patton-pirulaisen kanssa!

torstai 8. helmikuuta 2018

Atlantin toisella puolen

Kautta historian monet suomalaiset urheilijat ovat tarttuneet USA:n yliopistojen houkutuksiin ilmaisesta tai puoli-ilmaisesta opiskelusta ja siihen liittyvästä ammattimaisesta valmennuksesta. Joukkuepalloiluissa tämä on jopa varsin yleistä, mutta moni yleisurheilijakin on pakannut kimpsunsa ja lähtenyt stipendin perässä jenkkeihin. Tulokset ovat olleet lähinnä kolmijakoisia. Jotkut ovat kehittyneet huomattavasti, toiset taas kokeneet urallaan äkkipysäyksen. Kolmannen ja mielenkiintoisimman ryhmän muodostavat ne, jotka ovat palanneet takaisin yleensä vuoden kokeilun jälkeen ja nousseet sen jälkeen huipulle. Useimmat heistä ovat taantuneet jenkkivuoden aikana tuloksissa, mutta kasvaneet sitten henkisesti valmiimmiksi huipulle.

Kokonaan toinen kysymys on se, kannattaako jenkkeihin lähteä esimerkiksi paremman valmennuksen perässä. Tätä kannattaa tutkia tilastollisesti. Voitaneen olettaa, että mikäli USA:ssa olisi Suomea parempi valmennus, myös tulokset olisivat parempia. Näin tietysti onkin, mutta se johtuu lähinnä valtavasta ihmismäärästä. Maassa on 322 miljoonaa asukasta, Suomessa on 5,5 miljoonaa. Asukasluku on aika tarkkaan kuusikymmenkertainen. Mikäli menestys ja olosuhteet olisivat täysin identtiset, Suomen parhaan yleisurheilijan pitäisi olla USA:n 1-60 parhaan joukossa, toiseksi parhaan 61-120 parhaan joukossa ja kolmanneksi parhaan 121-180 parhaan joukossa. Tästä voisi tehdä suoraan vertailun.

Olosuhteet eivät kuitenkaan ole täysin samat. Joku voi toki väittää, että USA:ssa yleisurheilu on pieni laji, mutta se on harrastajamääriltään itse asiassa valtava. Näennäinen pienuus johtuu kunnon kilpailujärjestelmän - joka houkuttaisi yleisöä - puutteesta. USA:ssa on enemmän kuin kuusikymmenkertainen määrä ammattimaisesti urheilevia yleisurheilijoita kuin Suomessa. Ammattilaisia suurin osa heistä ei toki ole, vaan nimenomaan yliopiston stipendillä urheilevia. Suomessa aivan huipuilla asiat saattavat olla paremmassa jamassa kuin USA:n saman tason urheilijoilla, mutta Kalevankisatasoisella yleisurheilijalla on selvästi parempi taloudellinen tilanne opiskelustipendin ansiosta USA:ssa kuin Suomessa - ja ammattimainen valmennus.

Oleellinen kysymys on se, onko USA:ssa valmennus korkeammalla tasolla kuin Suomessa? Eli pystyvätkö yliopistojen ammattikoutsit repimään urheilijoista parempia tuloksia irti kuin suomalaiset, yleensä toki varsin pitkälle koulutetut amatöörit?

Lähdin tutkimaan tätä teettämällä väkilukuun suhteutetut maaottelut. Aiemmin mainitsin suhdeluvun 1 : 60, mutta annoin USA:lle edellä mainituista syistä hieman tasoitusta eli käytetty suhde oli 1 : 50. Tällöin Suomen parhaan pitäisi olla USA:n listalla jossain sijoilla 1-50 jne. Otin oletusarvoksi, että Suomen parhaan pitäisi vastata suunnilleen USA:n 25. parasta, toiseksi parhaan suunnilleen 75. parasta ja kolmanneksi parhaan 125. parasta.

Sen jälkeen poimin Tilastopajasta vuoden 2016 tilastoista Suomen kolme parasta ja USA:n sijoilla 25, 75 ja 125 olleet jokaisesta maaottelulajista. Ei muuta kuin tilastomaaottelu pystyyn ja seuraamaan, pärjääkö Suomi tilastollisesti odotettua paremmin vai huonommin. Pisteet joka lajista Ruotsi-ottelun tapaan 7-5-4-3-2-1.


100 metriä
1. Dedric Dukes 10,13
2. Qashawn Cunningham 10,33
3. Samuli Samuelsson 10,38
4. Ville Myllymäki 10,38
5. Virgil Jalen 10,40
6. Otto Ahlfors 10,44
Pisteet 8 - 14, tilanne 8 - 14

200 metriä
1. Devin Jenkins 20,39
2. Jaron Flournoy 20,69
3. Samuli Samuelsson 20,84
4. Demichael Harris 20,88
5. Jonas Halonen 21,26
6. Ville Aarnivala 21,27
Pisteet 8 - 14, tilanne 16 - 28

400 metriä
1. Ricky Morgan 45,54
2. Alex Wesley 46,28
3. Tyrell Yardley 46,72
4. Ville Lampinen 47,51
5. Oskari Mörö 47,58
6. Markus Teijula 47,63
Pisteet 6 - 16, tilanne 22 - 44

Pikamatkojen jälkeen tilanne näyttää lohduttomalta. Tämä toisaalta oli odotettavissa ja osaselitys on 400 metrin tämänhetkinen surkea tilanne Suomessa. Tilanne -22 pistettä.

800 m
1. Vincent Crisp 1.46,97
2. Stephan Bullard 1.48,20
3. Jaakko Laakso 1.48,25
4. Ville Lampinen 1.48,89
5. Anthony Kostelac 1.49,20
6. Markus Teijula 1.50,08
Pisteet 8 - 14, tilanne 30 - 58

1500 m
1. Dorian Ulrey 3.38,34
2. James Gowans 3.42,47
3. Morgan Pearson 3.44,33
4. Panu Jantunen 3.44,80
5. Marco Bertolotti 3.45,33
6. Tuomo Salonen 3.46,38
Pisteet 6 - 16, tilanne 36 - 74

5000 m
1. Ryan Walling 13.31,30
2. Connor McMillan 13.53,53
3. Arttu Vattulainen 13.53,56
4. Mark Chandler 13.59,83
5. Ossi Kekki 14.11,25
6. Martti Siikaluoma 14.19,96
Pisteet 7 - 15, tilanne 43 - 89

10 000 m
1. Ian LaMere 28.38,63
2. Reid Buchanan 29.13,40
3. Arttu Vattulainen 29.33,70
4. Billy Magnesen 29.34,94
5. Jarkko Järvenpää 29.45,24
6. Tuomas Jokinen 30.12,34
Pisteet 7 - 15, tilanne 50 - 104

Hyvin ei mennyt kestävyysjuoksuissakaan, jokaisessa lajissa tulee takkiin. USA:n etumatka kasvaa jo murskaavalta tuntuvaan 54 pisteeseen.

110 m aidat
1. Josh Thompson 13,60
2. Elmo Lakka 13,72
3. Arttu Hirvonen 13,91
4. Kirk Thornton 13,95
5. David Klech 14,14
6. Ville Rajala 14,19
Pisteet 10 - 12, tilanne 60 - 116

400 m aidat
1. Oskari Mörö 49,04
2. Jussi Kanervo 49,87
3. William Wynne 50,48
4. Joni Vainio-Kaila 51,36
5. Diquis Manley 51,42
6. Tyler Hart 52,06
Pisteet 15 - 7, tilanne 75 - 123

3000 m esteet
1. Troy Reeder 8.36,51
2. Connor Mora 8.50,61
3. Hannu Granberg 8.56,11
4. Adam Avila 8.58,68
5. Aki Nummela 9.00,23
6. Tomi Lehto 9.04,67
Pisteet 7 - 15, tilanne 82 - 138

Miesten juoksuista Suomi voittaa vain pitkät aidat, sen tosin hyvin selvästi. USA on repäissyt selvän eron, tällä hetkellä 56 pistettä.

Korkeus
1. Jussi Viita 221
1. Jeremy Taiwo 221
3. Ty Anderson 216
4. Miro Rastas 215
5. Miles Poullard 213
6. Mauri Kaattari 212
Pisteet 10 - 12, tilanne 92 - 150

Seiväs
1. Alex Bishop 552
2. Tomas Wecksten 550
3. Eemeli Salomäki 540
4. Niko Koskinen 537
5. Jake Wallenfang 528
6. Xander Cooper 520
Pisteet 12 - 10, tilanne 104 - 160

Pituus
1. Henri Väyrynen 807
2. Kristian Bäck 795
3. Eero Haapala 795
4. Lyndon Wyse 786
5. Tim White-Edwards 764
6. Dominic Smallwood 750
Pisteet 16 - 6, tilanne 120 - 166

Kolmiloikka
1. Tuomas Kaukolahti 16,24
1. Eric Sloan 16,24
3. Simo Lipsanen 16,19
4. Tobi Fawehinmi 15,53
5. Arttu Tyystjärvi 15,40
6. Anthony Kahoohano-Davis 15,21
Pisteet 12 - 10, tilanne 132 - 176

Hypyissä Suomi pistää USA:lle turpiin häviten vain korkeuden, pituushypyssä jopa putsaa pöydän täydellisesti. Ero kutistuu, mutta sitä on yhä toivottoman tuntuiset 44 pistettä.

Kuula
1. Arttu Kangas 20,30
2. Nick Vena 19,71
3. Timo Kööpikkä 18,84
4. Tomas Söderlund 18,31
5. Bo Farrow 18,26
6. Avery Meyers 17,63
Pisteet 14 - 8, tilanne 146 - 184

Kiekko
1. Pyry Niskala 61,58
2. Brian Trainor 60,69
3. Frantz Kruger 59,25
4. Jouni Helppikangas 56,66
5. Khalil Davis 56,19
6. Alton Clay 54,42
Pisteet 14 - 8, tilanne 160 - 192

Moukari
1. David Söderberg 77,60
2. Tuomas Seppänen 76,20
3. Aleksi Jaakkola 73,77
4. Adam Kelly 67,50
5. Paul Wagner 63,69
6. Silviu Bocancea 61,48
Pisteet 16 - 6, tilanne 176 - 198

Keihäs
1. Antti Ruuskanen 88,23
2. Tero Pitkämäki 86,13
3. Sampo Lehtola 81,88
4. Sam Hardin 72,37
5. Derek Ziegenfuss 67,44
6. Mike Marsack 64,59
Pisteet 16 - 6, tilanne 192 - 204

Heittolajeissa Suomen miehet vievät odotetusti jenkkejä kuin litran mittaa, mutta takamatkaa on yhä 12 pistettä.

100 m
1. Jasmine Todd 11,20
2. Diamond Gause 11,44
3. Hanna-Maari Latvala 11,45
4. Nooralotta Neziri 11,48
5. Aisha Cavin 11,56
6. Anniina Kortetmaa 11,62
Pisteet 8 - 14, tilanne 200 - 218

200 m
1. Candace Hill 22,76
2. Kristina Knott 23,23
3. Hanna-Maari Latvala 23,55
3. Dominique Keel 23,55
5. Anna Hämäläinen 23,70
6. Anniina Kortetmaa 23,76
Pisteet 6,5 - 15,5, tilanne 206,5 - 233,5

400 m
1. Elexis Guster 51,85
2. Travia Jones 53,08
3. Hilla Uusimäki 53,14
4. Bryana Robinson 53,67
5. Katri Mustola 53,96
6. Aino Pulkkinen 54,36
Pisteet 7 - 15, tilanne 213,5 - 248,5

Vaikka Suomen naissprinttereitä on hehkutettu, USA:n taso on järkyttävän kova. Ero kasvaa 35 pisteeseen.

800 m
1. Kaela Edwards 2.01,97
2. Whitney Adams 2.04,43
3. Sara Kuivisto 2.04,87
4. Zenitha Eriksson 2.04,89
5. Aino Paunonen 2.05,84
6. Kate Murphy 2.06,70
Pisteet 9 - 13, tilanne 222,5 - 261,5

1500 m
1. Rebecca Tracy 4.09,75
2. Sara Kuivisto 4.12,78
3. Sandra Eriksson 4.16,09
4. Lauren Paquette 4.17,18
5. Karin Storbacka 4.20,12
6. Ashley Montgomery 4.20,28
Pisteet 11 - 11, tilanne 233,5 - 272,5

5000 m
1. Jordan Hasay 15.29,79
2. Johanna Peiponen 15.43,84
3. Maddie Van Beek 16.03,40
4. Camilla Richardsson 16.06,64
5. Kendra Foley 16.17,24
6. Minna Lamminen 16.29,25
Pisteet 9 - 13, tilanne 242,5 - 285,5

10 000 m
1. Johanna Peiponen 31.42,99
2. Kaitlin Goodman 32.55,21
3. Camilla Richardsson 33.37,76
4. Laura Manninen 33.37,87
5. Alexa Pelletier 34.02,08
6. Jocelyn Caro 34.36,85
Pisteet 14 - 8, tilanne 256,5 - 293,5

Pitkänmatkanjuoksijat ottavat torjuntavoiton. Ero kasvaa vain kahdella pisteellä ja on nyt 37 pistettä.

100 m aidat
1. Nooralotta Neziri 12,81
2. Kaila Barber 12,91
3. Reetta Hurske 13,16
4. Kyra Atkins 13,32
5. Lotta Harala 13,41
6. Shanice Stewart 13,56
Pisteet 13 - 9, tilanne 269,5 - 302,5

400 m aidat
1. Hilla Uusimäki 56,33
2. Damajahnee Birch 56,46
3. Viivi Lehikoinen 57,65
4. Venla Paunonen 58,19
5. Meleah Biermaier 58,85
6. Jaivaria Bacote 59,69
Pisteet 14 - 8, tilanne 283,5 - 310,5

3000 m esteet
1. Sandra Eriksson 9.31,88
2. Devin Clark 9.49,25
3. Camilla Richardsson 9.51,54
4. Brianna Johnson 10.13,21
5. Minttu Hukka 10.13,48
6. Chelsey Serrano 10.27,09
Pisteet 13 - 9, tilanne 296,5 - 319,5

Kun radalle laitetaan hidasteita, Suomen naiset hoitavat homman suvereenisti. Ero kutistuu näissä kolmessa lajissa selvästi ja on nyt 23 pistettä.

Korkeus
1. Linda Sandblom 193
2. Laura Rautanen 184
3. Elina Smolander 184
4. Loretta Blaut 182
5. Lillian Lowe 178
6. Allison Morrison 175
Pisteet 16 - 6, tilanne 312,5 - 325,5

Seiväs
1. Minna Nikkanen 455
2. Katy Viuf 440
3. Wilma Murto 430
4. Aino Siitonen 430
5. Haley Cook 417
6. Jade Hawkins 405
Pisteet 14 - 8, tilanne 326,5 - 333,5

Pituus
1. Stachia Reuwsaat 646
2. Emmi Mäkinen 638
3. Kristiina Vuorvirta 622
4. Anne-Mari Lehtiö 621
5. Shameka Marshall 617
6. Qetuwrah Abdullah 606
Pisteet 12 - 10, tilanne 338,5 - 343,5

Kolmiloikka
1. Kristiina Mäkelä 14,24
2. Sanna Nygård 13,53
3. Imani Oliver 13,25
4. Essi Lindgren 13,06
5. Alexa Wandy 12,64
6. Leocajuan Williams 12,39
Pisteet 15 - 7, tilanne 353,5 - 350,5

Vaikka jenkit ovat perinteisesti kovia hyppylajeissa, ei siitä näy jälkeäkään Suomen naisten voittaessa joka lajin. Johtopaikka vaihtuu, mutta eroa on vain kolme pistettä.

Kuula
1. McKenzie Warren 17,14
2. Galissia Cause 15,77
3. Katri Hirvonen 15,35
4. Eveliina Rouvali 15,16
5. Courtney McCartney 15,15
6. Suvi Helin 15,07
Pisteet 8 - 14, tilanne 361,5 - 364,5

Kiekko
1. Salla Sipponen 56,85
2. Laura Bobek 56,63
3. Tanja Komulainen 54,99
4. Katri Hirvonen 54,20
5. Alysiah Whittaker 51,99
6. Sarah Pate 49,84
Pisteet 14 - 8, tilanne 375,5 - 372,5

Moukari
1. Merja Korpela 69,15
2. Inga Linna 67,40
3. Johanna Salmela 65,77
4. Taylor Bush 64,86
5. Danica Dobosy 59,72
6. Ginger Jarchow 57,52
Pisteet 16 - 6, tilanne 391,5 - 378,5

Keihäs
1. Heidi Nokelainen 62,13
2. Jenni Kangas 60,70
3. Sanni Utriainen 59,41
4. Channing Wilson 51,72
5. Jenna Wargo 47,94
6. Julia Franzosa 45,79
Pisteet 16 - 6, lopputulos 407,5 - 384,5

USA nousee kuulassa uudestaan kärkeen, mutta kiekossa tilanne kuittautuu. Moukarissa ja keihäässä Suomen naiset ovat ylivoimaisia. Voittomarginaaliksi kasvaa 23 pistettä.

Ainakin tämän vertailun perusteella vaikuttaa siltä, että valmennuksen lopputuloksissa ei ole merkittävää eroa maiden välillä. Voisi jopa väittää, että USA:n ammattimaisen urheiluun keskittymisen kompensoi suomalaisvalmentajien parempi ammattitaito. Noin yleislinjana. Turvallisesti voi todeta, että rapakon taakse lähtevien kannattaa ottaa tarkkaan selvää, mihin yliopistoon ja millaiselle valmentajalle ovat menossa. Huippuja on paljon, mutta on myös sellaisia joiden ammattitaito ei ole ammattimaisella tasolla, mikä nähdään riittävän suuresta tilastollisesta otoksesta.

lauantai 3. helmikuuta 2018

Uusinta: Erilaiset olympiasankarit

Lukijalle: Ensi viikolla pyörähtävät käyntiin talviolympialaiset. Nykypäivänä urheilijat ovat enimmäkseen ammattilaisia. Palautellaanpa mieliin, millaista touhu oli vielä pari sukupolvea sitten, jolloin urheilijat joutuivat joko ennen tai jälkeen menestyksensä kokemaan vähän erilaista kohtaloa kuin glamouria:

Noin viikon päästä pyörähtävät käyntiin Lontoon olympialaiset. Nykyaikaisen huippu-urheilun hurjassa myllyssä lähes kaikki kilpailijat ovat päätoimisia urheilijoita. Toki monet opiskelevat siinä sivussa, kuten maratoonari, lääketieteen opiskelija (ja kauppatieteen maisteri) Jussi Utriainen. Harva käy kuitenkaan kokopäivätyössä, yhtenä poikkeuksena esimerkiksi niinikään maratoonari, ruotsinopettaja Leena Puotiniemi. Amatööriaikoina oli toisin. Puhumattakaan ajasta, jolloin huippu-urheilijat tarvittiin toisenlaisille tantereille mittelemään. Näin uusien olympialaisten alla kerrottakoon nykyurheilijoille motivaatioksi kahdenlaiset tarinat. Ensinnäkin kymmenen sellaista sotia edeltäneen ajan olympiasankaria, joiden kohtalona oli sankarihauta. Toiseksi kymmenen sellaista sotia seuranneen ajan olympiasankaria, jotka nousivat rintamalta vaikeiden vaiheiden jälkeen huippu-urheilijoiksi.

Talvi- ja jatkosodassa kaatui vähän yli kolmekymmentä suomalaista olympiaurheilijaa. Tarkka lukumäärä riippuu määritelmästä. Kaatuneiden joukossa oli pari tapausta, jotka olivat olympiajoukkueessa paikan päällä varamiehinä, mutta eivät ottaneet osaa kilpailuihin. Eräs olympiaurheilija taas menehtyi kotirintamalla ilmapommituksessa, toinen puolestaan kuoli sotilaana "suoranaisesti sotaan liittymättömistä syistä", joka yleensä tarkoittaa onnettomuutta tai sairautta. Joka tapauksessa luettelo on liian pitkä tässä yhteydessä tarkasti esiteltäväksi. Siksi seuraavassa on rajoituttu niihin kymmeneen sankarivainajaan, jotka ehtivät urheilu-urallaan saavuttaa olympiamitalin. Harmillista sinänsä, joutui jättämään pois esimerkiksi kuulantyönnön Euroopan ennätysmies Kalle Järvisen, samoin kuin hänen veljensä, kymmenottelun kaksinkertaisen olympiahopeamitalisti Akilles Järvisen, joka menehtyi koelento-onnettomuudessa eikä ollut siksi varsinainen sankarivainaja (kyllä, kyseessä olivat keihäänheiton olympiavoittaja Matti Järvisen veljet). Tai Suomen ensimmäisen uinnin Euroopan mestarin Toivo Reingoldtin. Tai viisiottelun ME- ja pituushypyn SE-miehen, papin, rehtorin ja reservin luutnantin Martti Tolamon, joka haavoittui talvisodan viimeisenä päivänä ja kuoli seuraavana. Tai jopa jääkärikenraalimajuri Einar Vihman, joukkuevoimistelun varamiehen Tukholmasta 1912.

Lista tällä kertaa aakkosjärjestyksessä, koska se on kronologisen järjestyksen ohella ainoa oikeudenmukainen.

Kaatuneet suomalaiset olympiamitalistit, jokaisen sukunimi on linkki hänen tietoihinsa kaatuneiden tietokannassa ja etunimi linkki Wikipedia-artikkeliin:

1. Arantola, Kalle
Suomen hopeajoukkueessa vuoden 1936 talviolympialaisten sotilaspartiohiihdossa oli neljä miestä, joista kolme kaatui sodassa. Se neljäs mies oli Mannerheim-ristin ritari numero 137. Kalle Arantola oli siviiliammatiltaan poliisi ja palveli siksi sotilaspoliisikomppaniassa. Hän kaatui talvisodassa Kuhmon rintamalla 12.2.1940.

2. Huttunen, Olli
Myöskin sotilaspartiohiihdon olympiahopeamitalisti. Haavoittui vakavasti talvisodassa Impilahdessa ja kuoli sotasairaalassa 19.2.1940.

3. Höckert, Gunnar
Berliinin olympialaisten 5000 metrin kultamitalistin ja 3000 metrin ME-miehen urheilu-ura loppui nivelreumaan. Rintamalle reservin vänrikki ja diplomiekonomi sairaudestaan huolimatta kelpasi. Hän kaatui talvisodassa Johanneksen Kinnassaaressa päivää ennen 30-vuotispäiväänsä 11.2.1940.

4. Jalkanen, Kalle
Suomen legendaarisen Garmisch-Partenkirchenin viestihiihtokultajoukkueen ankkuri. Ajoi Norjan etumatkan kiinni, meni johtoon, sylkäisi vahingossa tekohampaansa hankeen, kääntyi hakemaan, jäi toiseksi, ajoi uudestaan Norjan kiinni, paineli ohi ja kultaan. Jatkosodan hyökkäysvaiheessa Kirjasalossa 5.9.1941 Jalkanen astui partioretkellä miinaan silpoen jalkansa, jolloin räjähdyspaine heitti miehen selälleen toisen miinan päälle kohtalokkain seurauksin.

5. Koskela, Lauri
Kaksinkertainen olympiamitalisti kreikkalais-roomalaisessa painissa. Pronssia Los Angelesissa 62-kiloisissa ja kultaa Berliinissä 66-kiloisissa. Kaatui Vuosalmen Äyräpäässä Adolf Ehrnroothin komentaman JR 7:n riveissä 3.8.1944.

6. Marttelin, Martti
Amsterdamin olympialaisten 1928 maratonin pronssimitalisti ja 25 000 metrin kaksinkertainen ME-mies. Jo 42-vuotias ikämies taisteli talvisodan legendaarisella Taipaleenjoella. Helmikuun viimeisenä päivänä komppanianpäällikkö Yrjö Jylhä kumartui vaikeasti haavoittuneen soturin puoleen ja kysyi nimeä. "Marttelin." "Oletteko se olympiajuoksija?" "Kyllä." Siirto JSP:lle onnistui ankaran tykkitulen takia vasta illalla, liian myöhään. Veteraanin elämänlanka katkesi seuraavana päivänä.

7. Noroma, Mauri
Voimistelija sai Los Angelesissa joukkuepronssia, henkilökohtaisessa kilpailussa hän oli parhaimmillaan nojapuilla, neljäs. Samat sijoitukset samoissa lajeissa uusiutuivat neljä vuotta myöhemmin. Noroma oli Karjalan Kannaksella Punnusjoen rintamalla lepovuorossa ja päässyt saunaan, jolloin ilmahyökkäys yllätti. Hän oli ensimmäinen kaatunut suomalainen olympiaedustaja, kaatumispäivä oli 20.12.1939.

8. Remes, Olli
Hopeaa sotilaspartiohiihdossa 1936. MM-kisoissa pronssia 50 km:llä 1934. Rajavartiolaitoksen upseeri nimitettiin luutnanttina Mannerheim-ristin ritariksi numero 10 jo 12.9.1941. Tähän mennessä hän oli ehtinyt haavoittua jatkosodassa jo kolmesti. Vielä kahteen kertaan haavoittunut komppanianpäällikkö kaatui kapteenina vuoden 1942 viimeisenä päivänä tarkka-ampujan luodista.

9. Uosikkinen, Martti
Kaksinkertainen joukkuevoimistelun olympiapronssimitalisti. Yksilölajeissa paras sijoitus neljäs sija hevosella Berliinissä 1936. Voimistelunopettaja, reservin luutnantti Uosikkinen kaatui Kollaalla 9.3.1940. Kun pahoin haavoittunutta miestä lähdettiin viemään ahkiolla JSP:lle, hän huikkasi viimeisiksi sanoikseen sittemmin kuuluisuutta saaneen evästyksen: "Muistakaa, että Kollaa kestää!". Ja rintama kesti sodan loppuun asti, vielä neljä päivää.

10. Wasenius, Birger
Garmisch-Partenkirchenin talvikisoissa pikaluistelija Wasenius saavutti hopeaa 5000 ja 10 000 metrillä sekä pronssia 1500 metrillä. Viimeisissä MM-kisoissa ennen sotaa 1939 hän saavutti luistelijoiden titteleistä arvostetuimman, yhteispisteiden mestaruuden. Vänrikki Wasenius, ammatiltaan ekonomi, kaatui Laatokan Lunkulansaaressa 2.1.1940 suojatessaan joukkueensa vetäytymistä.

Sodan jälkeen palattiin vähitellen urheilukentille. Suomi kokosi menestyksekkäät olympiajoukkueet jo vuosien 1948 ja 1952 kisohin, joskin moni vuosina 1916-1926 syntynyt potentiaalinen menestyjä oli jäänyt kuoleman kentille tai invalidisoitunut. Jotkut jatkoivat vammoistaan huolimatta. Berliinin olympialaisten nyrkkeilyn kultamitalisti Sten Suvio oli menettänyt sodassa vasemman peukalonsa, mutta otteli edelleen ammattilaisena. Moni uuden urheilijasukupolven edustaja ponnisti eteenpäin uskomattoman vaikeista lähtökohdista. Ainakin seitsemän miestä ylsi olympiamitalille, vaikka oli haavoittunut sodassa. Tässä kymmenen sotaveteraanina olympiaedustajaksi päässyttä - tarinoiden erikoisuudesta kertoo jotain se, että edellä mainituista seitsemästä haavoittuneena olympiamitalille yltäneestä tälle listalle on valittu vain kolme.

10. Tauno Kovanen
Syksyllä 1938 armeijan harmaisiin astui ajan mittapuilla iso, yli 180-senttinen ja reilusti 80-kiloinen nuorukainen. Varusmiespalvelus jatkui suoraan YH:lla ja talvisodalla. Välirauhan aikana nuorimies hakeutui poliisin leipiin ja joutui siksi jatkosodassa sotapoliisiksi. Käpykaartilaisten ja partisaanien selustajahdissa oli omat riskinsä ja kerran sotapoliisipartio joutui rajuun tulitaisteluun partisaanien kanssa. Kovasen vieressä räjähti käsikranaatti ja hän sai kehoonsa useita sirpaleita. Osa koteloitui pysyvästi, mutta ne eivät miehen vasta 30-vuotiaana aloittamaa painiuraa haitanneet. Jo 35-vuotiaana ikämiehenä hänet valittiin Helsingin olympialaisiin, joissa palkintona oli pronssimitali raskaassa sarjassa.

9. Urpo Korhonen
Sodan aikana legendaariseen maineeseen nousivat kaukopartiot. 1923 syntynyt Urpo Korhonen oli nuorimpia näihin eliittiryhmiin valittuja. Kovakuntoinen nuori mies hiihti ja marssi vihollisen selustassa kerran jos toisenkin selviten ihmeen kaupalla ilman haavoittumista. Sodan jälkeen hiihtoura käynnistyi hiljakseen ja huipentui Oslon olympialaisten 4 x 10 km viestin kultamitaliin. Myös juoksijana Korhonen oli kansallista kärkeä, vitosen aika 14.42,0 toisi nykypäivänäkin paikan Kalevan Kisoihin. Myöhemmällä iällä hän seurasi kirjailija-isänsä jalanjälkiä ja julkaisi kaukopartioajoiltaan muistemateoksia.

8. Nils Nicklén
Lontoon olympialaisissa Suomea edusti korkeushypyssä Nils Nicklén, joka oli kaksi vuotta aiemmin yltänyt EM-pronssille. Lontoossa tuli epäonnistuminen ja mies jäi ilman tulosta. Sota-aikana Nicklénin tehtävä oli erikoinen; hän toimi marsalkka Mannerheimin sotilaspalvelijana. Toki mies ehti välillä rintamapalvelukseenkin.

7. Teuvo Laukkanen
Sankt Moritzin olympialaisissa 1948 Suomen 4 x 10 km viestihiihtojoukkue ylsi hopealle. Toisen osuuden viestinviejänä oli Teuvo Laukkanen, joka käytännössä varmisti Suomen hopean; Ruotsi karkasi toivottoman kauas, mutta kolmantena ollut Norja jäi entisestään. Henkilökohtaisella 18 km pikamatkalla hän oli kahdeksas. Tämä siitä huolimatta, että talvisodassa silloin 20-vuotias Laukkanen oli haavoittunut jalkaan niin pahasti, että vamma kiusasi koko loppuiän.

6. August Kiuru
Jos oli Suomen toisen osuuden viestinviejänä Sankt Moritzissa talvisodassa jalkaan haavoittunut mies, niin ankkurina oli vastaavasti jatkosodassa kaksi luotia vasemman kätensä läpi saanut August Kiuru, 18 km:n seitsemäs mies. Kahdeksan vuotta myöhemmin hän oli taas olympiajoukkueessa ja tuloksena oli jälleen viestihopea. MM-kisoissa 1950 viestissä oli tullut kultaa.

5. Adolf Ehrnrooth
Jatkosodan alussa majuri Adolf Ehrnrooth haavoittui vaikeasti ja hänet leikannut nuori lääkäri, tänä kesänä 95-vuotiaana kuollut Rainer Nuutinen kirjoitti leikkauksen jälkeen majurin selviytymisen olevan epätodennäköistä. Toisin kävi, mutta 65 prosentin invaliditeetti oli seurauksena. Sodan myöhemmät vaiheet Ehrnroothin kohdalta ovatkin hyvin tunnettuja: JR 7:n komentaja Siiranmäessä ja Vuosalmella, ylennys everstiksi ja Mannerheim-risti. Sodan jälkeen hän jatkoi ratsastusharrastustaan ja edusti Suomea Lontoon olympialaisten esteratsastuksessa sijoittuen 20:ksi.

4. Viljo Heino
Talvisodassa luoti oli lävistänyt Viljo Heinon vasemman jalan nilkasta lähes puolisääreen asti. Vammasta toivuttuaan pst-kersantti alkoi jatkosodan asemasotavaiheen aikana harjoitella kestävyysjuoksua tosissaan. Vuoden 1943 Kalevan Kisohin hän sai neljän päivän loman rintamalta ja juoksi 10 000 metrin voittoon ajalla 30.17,8 - vajaan puolen minuutin päähän ME-tuloksesta. Suoritusten propaganda-arvo tajuttiin ja Heino sai komennuksen selustaan harjoittelemaan. Kesällä 1944 hän alitti toisena juoksijana kautta aikojen puolen tunnin haamurajan, mutta jäi ME:stä vielä reilut kolme sekuntia. Rajuimpien torjuntataistelujen jo päätyttyä mutta sodan yhä jatkuessa toinen yritys onnistui, tulos 29.35,4 lohkaisi ME:stä peräti 17 sekuntia. Vuoden 1946 10 000 metrin Euroopan mestari oli Lontoon olympialaisissa sairauden heikentämä ja joutui keskeyttämään paraatimatkallaan. Maratonille hän toipui sen verran, että jaksoi maaliin asti yhdentenätoista. Seuraavana vuonna jo 35-vuotias veteraani väläytti vielä kerran ja palautti Tsekkoslovakian nousevan tähden Emil Zatopekin välillä nappaaman 10 000 metrin maailmanennätyksen kuukaudeksi itselleen ennen tsekin vastaiskua. Tämä siitä huolimatta, että Heino oli jäänyt edellisenä talvena leskeksi ja lapsiperheen yksinhuoltajaksi.

3. Keijo Kuusela
Oslon talvikisoissa Keijo Kuusela kipparoi ensi kertaa olympialaisiin osallistuneen Suomen jääkiekkomaajoukkueen kuudenneksi ja samana vuonna Helsingin olympialaisissa hän oli mukana lähinnä jääkiekkoilijoista ja -palloilijoista kootussa Suomen maahockeyjoukkueessa. Keijo Kuusela on yksi niistä harvoista urheilijoista koko maailmassa, jotka ovat osallistuneet olympialaisissa sekä kesä- että talvikisoihin. Tässä joukossa hän lienee ainutlaatuinen, koska kellään muulla tuskin lienee takana sotavankeutta. Kuusela oli hävittäjälentäjä, koneenaan Morane-Saulnier. Hänet ammuttiin alas vihollislinjojen takana. Laskuvarjolla pelastautunut mies piileskeli päiväkausia metsissä ja yritti paeta omille linjoille, mutta sotakoirat vainusivat jäljet ja tie vei vankileirille.

2. Lauri Tamminen
Lauri Tammisen tähtäimenä olivat Helsingin olympialaiset. Laji oli vain epävarma; hän oli kova tekijä sekä nyrkkeilyssä että moukarinheitossa. Toisin kävi, Helsingin kisat 1940 jäivät sattuneista syistä pitämättä ja Tamminen oli talvisodassa joukkueenjohtajana. Jatkosodassa komppanianpäällikkönä ollut mies sai tarkka-ampujan luodin poskipäästä sisään ja takaraivosta ulos. Nyrkkeily loppui ymmärrettävistä syistä siihen, mutta moukarinheitto jatkui. Samoin opiskelu, sittemmin voimistelunopettajaksi valmistuneen miehen metodit olivat rajuja mutta oikeudenmukaisen miehekkäitä, kertoi hänen entinen oppilaansa minulle. Lontoon olympialaisissa Tamminen sijoittui moukarinheitossa viidenneksi, jääden pronssista vain 65 senttiä.

1. Kurt Wires
Ennen sotia Kurt Wires oli nuori, lupaava meloja-suunnistaja. Talvisodassa nuorukainen ei vielä ennättänyt sotatoimiin, koska rauha tuli juuri vastakoulutetun osaston ollessa matkalla rintamalle. Jatkosodassa hän oli aluksi tulenjohtajana ja sitten - kiitos suunnistustaustansa - sissinä. Vihollisen selustassa 11.4.1942 hän sai luodin silmästä sisään ja korvasta ulos. Ensiavun jälkeen hän palasi omin voimin omille linjoille. Sodan jälkeen yksisilmäinen Wires invaliditeetistaan huolimatta ylsi Lontoon olympialaisissa kajakkiyksiköissä hopealle ja Helsingin kisoissa yhdessä Yrjö Hietasen kanssa kahteen kultaan kajakkikaksikoissa.

tiistai 30. tammikuuta 2018

Tummista vaaleista


Edellisten presidentinvaalien tapaan teen pika-analyysin siitä mitä tapahtui, ehdokas ehdokkaalta alimmasta ääniosuudesta korkeimpaan. Kuten viime viikolla totesin, en kiireiden takia ehtinyt seuraamaan vaaleja juuri lainkaan. Niinpä ennusteetkin menivät osaksi iloisesti poskelleen: toista kierrosta ei tullut, Haataisella ja Vanhasella meni vielä huonommin kuin odotin ja Huhtasaarella ei mennyt yhtä hyvin kuin odotin.


8. Nils Torvalds, 1,5 %

Torvaldsin tulos oli vielä huonompi kuin edellisissä vaaleissa RKP:n ehdokkaana olleen Eva Biaudetin 2,7 %, josta kirjoitin tuolloin seuraavasti: Historiassa RKP:n äänestysprosentit ovat osoittaneet, että ruotsinkieliset ovat valmiita äänestämään ketä tahansa RKP:n ehdokasta. Biaudet'n kannatus osoitti, että eivät he sentään halua äänestää ihan ketä tahansa RKP:n ehdokasta.
Torvaldsin pitäisi ehkä huolestua siitä että häviää jopa tuollaiselle. Mutta toisaalta selityskin löytyi. RKP:n kannattajat äänestivät tällä kertaa Niinistöä, kuten itse asiassa tekivät viimeksikin. Torvaldsin Biaudet'ia huonompi ääniosuus selittyi sillä, että Biaudet keräsi selvästi enemmän ääniä suomenkielisiltä alueilta kuin Torvalds. Torvaldsin kannatus suomenkielisillä alueilla jäi alle puolen prosentin eli ne tietokonenörtit, jotka äänestivät häntä sukunimensä perusteella. Tämä on varmasti helpotus Torvaldsille, sillä tappio jopa Biaudetille selittyi juuri tällä erolla. Kuten viimeksi Biaudetista totesin: Toisaalta hänen saamansa kannatus umpisuomalaisissakin kunnissa oli vajaan prosentin luokkaa, jopa täällä Huitsinnevadassa. Tämä osoittaa mielenterveysongelmien levinneen suhteellisen tasaisesti kaikkialle maahan.


7. Merja Kyllönen, 3,0 %

Viimeksi kirjoitin Arhinmäestä: Kai tässä maassa on aina ne viisi prosenttia, jotka äänestävät aina kaikkein eniten vasemmalla olevaa ehdokasta. Tällä kertaa jäi kolmeen siksi, että yksi prosentti vanhoja vasemmistojääriä on kupsahtanut ja toinen prosentti vasta toinen jalka haudassa olevista jääristä ei halunnut äänestää huonosti räppäävää naista.


6. Tuula Haatainen, 3,2 %

Pidän pienistä puolueista ja SDP on nykyisellään juuri passelia kokoa. No joo, se vittuilusta. Tämä rajoitus tarkoittaa kuitenkin sitä ettei Haataisen suorituksesta voi enempää sanoa.


5. Matti Vanhanen, 5,1 %

Piti sitten sekin päivä nähdä, että kepun kannatus putoaa sen aikoinaan nielaisemien liberaalien tasolle. Tälle löytyy kolme selitystä: 1) maanviljelijät jäivät lypsylle kun piti lähteä äänestämään, 2) kepujäärät äänestivät mieluummin Väyrystä joka kertoo syystä numero kolme enemmän kuin haluaisimme tietää ja 3) Matti Vanhanen.
Tässä on ihan pakko lainata viimeviikkoista omaa kirjoitustaan:
Kiskaistaanpa se foliopipon hikinauha kireämmälle ja mietitään, kuinka masinoitaisiin presidentinvaalit keskustademariviherkokoomusvasemmistopuolueelle mieluisimmalla tavalla. Ainoa oppositiopuolue aikoo siis asettaa ehdokkaan ja ensisijainen tavoite on blokata hänen pääsynsä kakkoskierrokselle:
- valitaan yksi ylivoimainen pääehdokas, mieluiten istuva presidentti (Niinistö)
- asetetaan kahdelle muulle suurpuolueelle kulahtanut (Vanhanen) tai muuten vain toivoton (Haatainen) ehdokas, joiden tarkoitus on olemassaolollaan varmistaa se, että puolueiden vakiintuneet äänestäjät eivät vahingossakaan äänestäisi opposition ehdokasta
- pääasialliseksi haastajaksi nostetaan jostain pikkupuolueesta ehdokas (Haavisto), joka vetoaa trendikkyytensä takia riittävään osaan ihmisiä päästäkseen muiden ehdokkaiden heikkouden takia kakkoskierrokselle kykenemättä siellä mitenkään uhkaamaan pääehdokasta
- varmistetaan valtiojohtoisella tiedotuskoneistolla, että ainoasta todellisesta haastajasta (Huhtasaari) ei anneta kuin minimaalinen määrä informaatiota ja sekin mieluiten epäilyttäviin epäolennaisuuksiin keskittyvää
- lisäksi otetaan joku kulahtanut ehdokas (Väyrynen), jonka linja muistuttaa jossain määrin ainoaa todellista haastajaa ja pyritään syömään sillä haastajalta mahdollisuudet toiselle kierrokselle



4. Paavo Väyrynen, 6,2 %

Jatketaan edellistä lainausta sen loppukaneetilla:
Se, että tämänkertaiset presidentinvaalit ovat menneet juuri tällä tavalla, on varmasti ihan puhdas sattuma.
Väyrynen oli näiden vaalien suurin arvoitus aina eiliseen iltaan asti. En tajunnut miksi helvetissä hän lähti ehdokkaaksi. Vaikka viime vaaleissa menikin jopa yllättävän hyvin, tällä kertaa tilanne oli aivan toinen. Nyt ei ollut tukena puoluekoneistoa, päinvastoin - kepulla oli oma ehdokkaansa. Nyt ei ollut avointa kenttää, vaan ylivoimainen ennakkosuosikki. Nyt ei ollut enää energistä Väyrystä suoraan politiikan keskiöstä, vaan sivuraiteelle ajautunut ikääntyvä hylkiö. Edes Paavo Väyrynen ei voi luultavasti olla niin oman kuvitellun erinomaisuutensa sokaisema, että hän olisi saattanut villeimmissä unelmissaankaan ajatella omaavansa pienintäkään mahdollisuutta kakkoskierrokselle, voitosta puhumattakaan.
Paavo Väyrysen funktio ei voinut olla myöskään se, että hän loisi pohjaa tuleville vaaleille. Väyrynen on seuraavien vaalien aikaan 77-vuotias. Oman poliittisen tulevaisuutensa - jos sitä 71-vuotiaalla miehellä voi missään kuvitelmassa edes olla - hän tuhosi välirikolla kepun kanssa.
Ainoa syy lähteä ehdokkaaksi oli syödä ääniä Matti Vanhaselta - eikä tähän ollut mitään syytä, sillä Vanhasella ei ollut mitään mahdollisuuksia muutenkaan. Tai sitten estää Huhtasaaren pääsy toiselle kierrokselle. Mutta miksi Väyrynen olisi näin tehnyt? Kaikista ehdokkaista hänen linjansa oli lähinnä Huhtasaarta.
Eilisiltana saunan lauteilla palaset loksahtivat kohdalleen. Miksi Väyrysen tahmonut kannattajakorttien keruu onnistui? Miksi hän sai tukea tähän? Miksi hän ylipäätään lähti ehdolle? Eli toisin sanoen: Mitä Väyryselle oli luvattu siitä hyvästä, että hän syö Huhtasaarelta ääniä ja estää tämän mahdollisen toiselle kierrokselle pääsyn? Ja mikä olisi ollut sellaista, mikä olisi Väyryselle niin tärkeää, että hän suostuisi? Mitään poliittista virkaa hänelle ei voisi enää luvata. Ja sitten välähti.
Valmistautukaa muutaman vuoden kuluttua puhuttelemaan Paavo Väyrystä Suomen yhdeksänneksi valtioneuvoksen arvonimen saaneeksi henkilöksi. Titteli jää tulematta vain, jos diili oli tulospalkkauksen mukainen eli raukeaa, jos Niinistö valitaan ykköskierroksella (kuten kävi) tai Huhtasaari selviää kakkoskierrokselle. Väyrysen kampanjan laimeudesta päätellen jos tulospalkkaus oli voimassa, hän oli onnistunut neuvottelemaan sen siten, että Huhtasaaren + Väyrysen ääniosuus > toiselle sijalle riittänyt määrä -> onnea, valtioneuvos Paavo Väyrynen!


3. Laura Huhtasaari, 6,9 %

Yleisesti ottaen kolumnistit pitivät Huhtasaaren tulosta hyvänä. Perusteluina käytettiin sitä, että perussuomalaiset olivat käytännössä uusi puolue ja Huhtasaari jossain määrin tuntematon kevyen sarjan poliitikko. Mitkä olivat aivan totta, mutta käsittämättömiä sen suhteen että persuja on lyöty vanhamediassa kuin vierasta haram-sikaa aina tilaisuuden tullen ja yleensä ilman tilaisuuttakin. Nyt sitten yhtäkkiä kehutaan! Lievä yllätys tulos oli kyllä gallupeihin nähden (siis niille jotka yhä kaikkien aiempien vaalien persukokemusten jälkeen yhä uskovat gallupien rehellisyyteen), sillä Huhtasaari oli ainoa ehdokas joka pärjäsi jokaista gallup-lukemaansa paremmin (kukaan ei myöskään pärjännyt jokaista gallup-lukemaansa huonommin).
Todellisuudessa tulos oli aivan surkean huono. Voi helvetti, tuossa sakissa jopa hakkuupölkyn, jolle olisi maalattu Hitler-viikset, olisi pitänyt ainoan todellisen vaihtoehdon tarjoajana saada kaksinumeroinen prosenttilukema. Ja Huhtasaari jäi alle seitsemän prosentin!
Pääasiallinen vika oli siinä, että Huhtasaarta ei prepattu kunnon taklauspeliin. Räväkkä kampanja olisi tuonut hänelle huikean nosteen. Toiselle kierrokselle se ei välttämättä olisi riittänyt, vaikka todennäköistä se olisi ollut. Mutta kakkossija olisi tullut heittämällä. Huhtasaari ei itse kokemattomana rajun pelin etua ymmärtänyt.
On varsin epävarmaa, kykeneekö Huhtasaari kehittymään valtionaistasolle jatkossakaan, joten perussuomalaisilla on nyt edessään kuumeinen etsintä. Siltä varalta että joku täysjärkinen perussuomalaisten vaikuttaja tätä lukee, niin kertaan kuuden vuoden takaiset ohjeet. Riippakivi Soinin takia kykenitte toteuttamaan niistä 0/5 ja katsokaa nyt miten jytkylle kävi. Mutta nythän tilanne on jo 1/5 (Soini on jo likvidoitu yhdessä perikuntansa kanssa). Kiinnittäkää erityisesti huomionne kohtaan: 5. Rekrytointi.


2. Pekka Haavisto, 12,4 %

Haavisto sai sen osuuden, joka hänelle väistämättä ja vakiona kuuluu. Tällä kertaa se riitti kakkossijaan kuten viimeksikin. Perusteluja kaipaavat voivat lukea uusintana kuuden vuoden takaisen analyysin. Pudotus edellisten vaalien tuloksesta johtui Niinistön suosiosta (ks. seuraavasta kappaleesta sana "raviveikkaus") ja Haaviston itsensä kulahtamisesta.


1. Sauli Niinistö, 62,6 %

Tämä oli ylivoimaisesti vaalien suurin yllätys ainakin allekirjoittaneelle. Veikkasin Niinistön jäävän niukasti suorasta valinnasta. Oikeastaan muuta selitystä asialle en keksi muuta kuin parin prosentin virhemarginaalin kannatusarviossani ja kymmenen prosentin virheen siksi, että Yrjöperskelestä lainatakseni se tietty osa kansasta (20 %) ei vieläkään osaa erottaa toisistaan vaaleja ja raviveikkausta. Eli haluaa äänestää todennäköisintä voittajaa. Tuo kymmenen prosentin virhe selittyy sillä, että kymmenen prosenttia raviveikkauskansasta kannatti oikeasti Niinistöä ja toinen kymmenen prosenttia jotain muuta, mutta halusi äänestää voittajaa.
Niinistön suosio selittyy myös sillä, että melkoinen osa kansasta ei osaa laskea, paljonko on 70 + 6. Kun nykyisin viisikymmentä ylittänyttäkin pidetään mahdottomana palkattavana, niin kuinka moni Niinistöä äänestänyt olisi oikeasti häntä äänestänyt, jos olisi tajunnut hänen täyttävän 76 sinä vuonna, kun kausi päättyy?
Niinistö oli kuitenkin ehdokkaista suvereeni poliittisen pelin taidossaan. Hän onnistui luovimaan ensimmäisen presidenttikautensa läpi suututtamatta juuri ketään ja antamaan silti toivoa vähän joka suunnalle "tuohan oli ihan fiksu lausunto, josko hän sittenkin...". Ei noilla pelimerkeillä, tuolla vastuksella ja tarkoin suunnitellulla ainoan todellisen vastaehdokkaan eliminoinnilla yksinkertaisesti voi hävitä. Se, että voitto tuli ensimmäisellä kierroksella ei ollut mikään mahdottomuus, mutta ylivoima oli yllätys.
Nyt kyse on vain siitä, mitä Niinistö todella tekee. Hän on kuitenkin joillakin lausunnoillaan antanut ymmärtää puolustavansa Suomen etua myös haittamaahanmuuttoasioissa. Toiminta on sitten ollut jotakin muuta, kuten syksyllä 2015 nähtiin. Pahoin pelkään, että lausunnot olivat kansallismielisten hämäämiseksi tarkoitettuja ja Niinistö osoittautuu EU-teknokraatiksi, joka tuhoaa yhtä iloisesti eurooppalaista sivistyspohjaa kuin muutkin kollegansa. Toisaalta tuuli on kääntymässä jopa vanhamediassa, minkä huomaa yhä enenevästi nuivenevista jutuista. Sivumennen sanoen, eikö olisi helpompaa tehdä järkeviä päätöksiä nyt kun se on vielä helpompaa kuin tulevaisuudessa? Minkä voi päätellä siitäkin, että jos pari vuotta sitten olisi tehty sellaisia päätöksiä kuin jo nyt tehdään, olisivat asiat paljon paremmin. Puhumattakaan siitä miten hyvin asiamme olisivat, jos haittamaahanmuuton suhteen olisi toimittu järkevästi jo 1990, kun se tosissaan alkoi.
On muistettava, että kun yksi linja tukitaan, uusi löydetään. Viimeisimpänä tekokääntymiset kristinuskoon. Jossain vaiheessa tulevat tekaistut kuolemantuomiot kotimaassa. Ennustin vuonna 2011, että ne olisivat todellisuutta 2021. Kolme vuotta aikaa ja sanoisin että olen oikeassa plusmiinus kahden vuoden marginaalilla.

Herra tasavallan presidentti Sauli Niinistö. Ryhtyessänne toimeen annatte seuraavan vakuutuksen: ”Minä Sauli Väinämö Niinistö, jonka Suomen kansa on valinnut Suomen tasavallan presidentiksi, vakuutan, että minä presidentintoimessani vilpittömästi ja uskollisesti noudatan tasavallan valtiosääntöä ja lakeja sekä kaikin voimin edistän Suomen kansan menestystä.”
Siis vielä kerran: Suomen kansan menestystä.
Toimikaa sen mukaisesti ja osoittautukaa virkanne arvoiseksi. Teitä katsovat K.J. Ståhlberg, Kyösti Kallio, Risto Ryti ja monet muut, jotka tekivät suuria henkilökohtaisiakin uhrauksia, jotta kansamme menestyisi.
Onnea ja menestystä raskaassa ja vaativassa tehtävässänne.

lauantai 27. tammikuuta 2018

Uusinta: Vuoden 1918 sota

Lukijalle: Tällä kertaa muistelemme tasan sadan vuoden takaisia tapahtumia:

Muistuma lukion historiantunnilta. Edellisen oppitunnin läksy - Suomen yhteiskunnallinen tilanne ensimmäisen maailmansodan aikana ja jääkäriliike - on juuri kuulusteltu. Opettaja kääntää piirtoheitintaulun kirjoitustauluksi ja pyörittelee tussia kädessään vähän hämillisen näköisenä. Sitten tuttu rykäisy ja uuden aiheen aloitus: "Seuraavaksi käsittelemme sotaa, jolla on monta nimeä. Eri osapuolet ja erilaisen poliittisen näkemyksen kannattajat kutsuvat sitä eri nimillä. Jotkut kutsuvat sitä vapaussodaksi, jotkut kansalaissodaksi, toiset veljessodaksi, sisällissodaksi, luokkasodaksi tai punakapinaksi. Puolueettomin nimitys kaikista lienee... (kääntyy taululle, irrottaa tussista tupin ja kirjoittaa yllä olevan otsikon.)

Sodasta on kulunut kohta sata vuotta ja sen viimeisen veteraanin kuolemasta kohta kaksi vuotta. Silti ei ole erityisen viisasta perjantai-iltana eteläpohjalaisen nakkikioskin jonossa käyttää tapahtumista nimitystä kansalaissota. Vastaavasti punavihreässä ympäristössä saa fasistin leiman puhumalla vapaussodasta.

Usein väitetään talvisodan arpeuttaneen vuoden 1918 haavat. Osin totta, mutta pinnan alla kytee yhä tulehdus, jonka näkyvin oire on erimielisyys sodan nimestä. Poliittisesti supervärittyneet luokkasota ja punakapina ovat sentään poistuneet kielenkäytöstä lähes kokonaan, vaikka niidenkin käyttöön tietty oikeutus on. Tosiasia on, että osapuolet suurimmaksi osaksi jakautuivat yhteiskuntaluokkiensa mukaisesti, joten luokkasota on ymmärrettävä. Samoin kuin punakapina siksi, että de jure Suomen hallitus oli valkoisten hallitus.

Veljessota puolestaan on nimityksenä yhtä keinotekoisen makuinen kuin aspartaami, aivan kuten otsikon vuoden 1918 sota. Virallisessa kielenkäytössä nykyään useimmin esiintyvä sisällissota ei ole huono, mutta sen heikkoudet ovat paitsi nimityksen kuluneisuus (melkein joka maassa on ollut omansa), myös se, että sotaan sekaantui sekä venäläisiä että saksalaisia joukkoja.

Jäljelle jäävät kansalaissota ja vapaussota, molemmat poliittisesti värittyneitä. Juice Leskinen kertoi, että hänen muuttaessaan Tampereelle ihmiset tulivat kyselemään, kummalla puolella isoisä oli - eivätkä he tarkoittaneet kannattiko hän Tapparaa vai Ilvestä. Eikä siinä mitään, mutta vastaus ratkaisi, kelpasitko joukkoon vai et.

Kysymys esivanhempien osapuolesta voidaan esittää myös Yhdysvalloissa. Siellä siihen ei kuitenkaan liity tuomitsemista. Tähän voi tietysti todeta, että siellä sisällissodasta on kulunut yli 50 vuotta pidempi aika kuin Suomessa. Totta, mutta haavat umpeutuivat huomattavasti nopeammin. Tämä siitä huolimatta, että vastakkainasettelun aihe oli vähintään yhtä tulenarka kuin Suomessa.

Hävittyään sodan etelävaltiot olivat jonkin aikaa poliittisessa paitsiossa, mutta jo sodan päättymistä seuranneena vuonna ensimmäiset etelävaltiot saivat edustajansa takaisin kongressiin ja viimeisetkin viisi vuotta sodan päättymisen jälkeen. Etelän sotaveteraanien muistoa alettiin kunnioittaa julkisesti jo pian sodan päätyttyä ja heidän veteraanijärjestönsä perustettiin 1889. Pohjoisen vastaava järjestö oli perustettu jo 1866, vuosi sodan päättymisen jälkeen. Etelän ja pohjoisen veteraanien ensimmäinen virallinen yhteistapaaminen oli jo vuonna 1875 Bunker Hillissä, Yhdysvaltain vapaussodan taistelupaikalla. Vuonna 1881 Pohjoisvaltioiden veteraanit laskivat seppeleensä Etelävaltioiden kaatuneiden haudoille New Orleansissa, minkä jälkeen läheinen yhteistyö alkoi. Merkittävin huipentuma oli Gettysburgin taistelun 50-vuotisjuhla 1913, johon osallistui kymmeniätuhansia taistelun veteraaneja molemmilta puolilta.

Viimeisten veteraanien kuoltua 1950-luvulla veteraanijärjestöjen työtä ovat jatkaneet heidän jälkeläistensä järjestöt läheisessä yhteistyössä. Historianelävöittäminen ja uudelleenesittäminen ovat suuressa suosiossa - isoimmissa tapahtumissa on kymmeniätuhansia osanottajia. Monet heistä ottavat jonkun esivanhempansa tai muun sukulaisensa roolin.

Yhdysvallat on selvinnyt sisällissotansa traumoista ja molempien osapuolien veteraaneja kunnioitetaan tasapuolisesti. Tämä ei tarkoita sitä, että etelän poliittiset tavoitteet hyväksyttäisiin.

Sama ajattelutapa on omaksuttava myös Suomessa. Molempien osapuolten veteraaneja on kunnioitettava. Samoin kuin Yhdysvalloissa etelä on myöntänyt olleensa väärässä orjuuskysymyksessä, on Suomessa vasemmisto - esimerkiksi itse punaisten tärkeimpiin johtajiin kuulunut Oskari Tokoi - myöntänyt punaisten tappion olleen Suomen onni.

Kun sotaan lähdettiin, sekä punaiset että valkoiset sanoivat taistelevansa vapauden puolesta. Valkoiset voittivat ja ottivat käyttöön nimityksen vapaussota. Oikeiston pitää kuitenkin muistaa, että punaiset torpparit jos ketkä taistelivat vapautensa puolesta. Ja he sen myös saivat - sodan merkittävimpiä seurauksia oli torpparivapautus. Lakiin kuului aluksi punakaartilaispykälä, joka sulki pitkät vankeustuomiot saaneet pois lain piiristä, mutta pykälä kumottiin pian lain tultua voimaan eikä käytännössä vaikuttanut mitenkään.

Ainoa oikea nimitys vuoden 1918 tapahtumille Suomessa on vapaussota. Oikeiston on hyväksyttävä, että punaiset taistelivat vapautensa puolesta. Vasemmiston on hyväksyttävä, että nimitykseltä riisutaan sen tähänastinen poliittinen merkitys.

Kun sodan nimestä päästään yksimielisyyteen, jokainen suomalainen voi ilman leimatuksi tulemisen pelkoa ottaa selvää, kummalla puolella esivanhemmat olivat ja olla ylpeä heistä. Olisi hienoa ajatella kahden suomalaisen käyvän rakentavaa keskustelua, jossa selviäisi heidän isoisiensä olleen samassa taistelussa, toinen punaisten ja toinen valkoisten riveissä. Tai elävöittävän historiaa amerikkalaiseen malliin, pukeutua ajan vaatteisiin ja uudelleennäytellä tapahtumia.

Tämä esitys tulee puolueettomalta taholta - isoisät olivat vapaussodassa eri puolilla rintamaa, mutta talvisodassa molemmat rinta rinnan Summassa.