Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


Sivalluksia (Pikakommentteja)


sunnuntai 1. maaliskuuta 2009

Viikingin kiitokset

Politiikkaa seuratessa tulee väistämättä mieleen ajatus: miksi helvetissä politiikkaan menevät tutuista juuri sellaiset, joiden ei missään tapauksessa pitäisi olla päättämässä yhteisistä asioista? Miksi ne fiksummat ja empaattisemmat kieltäytyvät ehdottomasti, kun vähän vihjaisee vaikka kunnallisvaaliehdokkuudesta tai lautakuntajäsenyydestä?

Perinteisesti selitykseksi annetaan poliitikolle välttämättömät narsismi ja kyky uskoa hallitsevansa asiakokonaisuuksia, joista ei mitään ymmärrä. Toisaalta on olemassa paljon politiikkaan haluttomia ihmisiä, joilla nämä ominaisuudet esiintyvät ja jopa joitakin päinvastaisia esimerkkejä eli fiksuja ja vastuullisia poliitikkoja. Perinteinen selitys ei voi olla ainakaan koko totuus.

Kuten aina, selityksen keksimiseksi on tarkasteltava olosuhteita. Mitä poliitikko tekee? Istuu kokouksissa tuntikausia jauhamassa yleensä ikävystyttävistä asioista. Toisaalta hänellä on myös valtaa, ja valta kiehtoo ihmisiä lähes poikkeuksetta siinä määrin, että sen tuntu riittää kompensoimaan asioiden ja edustajatovereiden ikävystyttävyyden. Ongelman ydin onkin kohdassa ”istuu kokouksissa tuntikausia”. Hyvät ihmiset, koettakaapa istua illalla (jolloin ainakin paikallistason kokoukset pidetään, ja niistä lähes kaikki poliitikot joutuvat aloittamaan) tuntikausia puolituntemattomien ihmisten seurassa virallisessa tilaisuudessa. Parin tunnin päästä teillä on lähes varmasti ongelma, joka saa teidät tuntemaan olonne epämukavaksi. Eikä kyseessä ole ikävystyminen. Kyseinen ongelma saa useat fiksut ihmiset luopumaan politiikasta lyhyen kokeilun jälkeen ja vielä useammat kieltäytymään koko hommaan ryhtymisestä. Jäljelle jäävät vain ne, joilla tätä ongelmaa ei ole - ja heitä on vähemmistö ihmisistä. Poliitikoiksi valikoituvat poikkeuksetta sellaiset harvinaiset yksilöt, joita ei pieretä! Siksi tästä älylliseltä jakaumaltaan satunnaisesta vähemmistöstä on valittava kaikki ne, jotka meitä edustavat. Seuraukset ovat tunnetut - kokoussalin ilma säilyy hengityskelpoisena, mutta päätökset löyhkäävät.

Normaali ihminen päästelee keskimäärin 10 - 50 paukkua päivittäin, mikäli hän saa laskea niitä sitä mukaa kuin ne kehittyvät. Tästä voi helposti laskea, että jakauman yläpäässä olevalle henkilölle ehtii kolmen tunnin kokouksen aikana kertyä varastoon kuusi pierua. Tämä aiheuttaa jo melkoisen epämukavan ylipaineen! Siksi on luonnollista päätellä, että poliitikoiksi valikoituu henkilöitä, joille ehtii vastaavassa ajassa kertyä vain yksi pieru pidäteltäväksi - eli pierujakauman alapään henkilöitä (anteeksi sanavalinta).

Humen giljotiini sanoo, että asioiden nykytilasta ei voi päätellä, miten niiden tulisi olla. Voidaan kuitenkin suorittaa vertailua muihin ominaisuuksiin ja vetää niistä johtopäätöksiä. Laktoositoleranssi on kyennyt valtaamaan länsieurooppalaisten geeniperimän lähes täydellisesti vain viidessätuhannessa vuodessa ja suomalais-ugrilaisetkin suurimmaksi osaksi. Tämä siksi, että se antaa selkeän edun ravinnon käytössä. Päätelleen siitä, että maailmassa on ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti istuvat kokouksissa ilman tuskia, populaatiossamme esiintyy melkoinen prosentti pieremättömiä tai vähintäänkin vähäpieruisia yksilöitä. Aiemmin ihmiskunta eli selvästi ahtaammin kuin nykyään. Jos piereminen olisi aina ollut sosiaalisesti tuomittavaa, runsaasti piereskelevät yksilöt eivät olisi päässeet levittämään geenejään ja yhteiskuntamme olisi käytännössä pieruvapaa. On siis täytynyt olla aika, jolloin piereskely on ollut, jos nyt ei sosiaalisesti hyväksyttävää, niin suunnilleen haukottelun veroinen asia.

Muistelen lukeneeni jostakin, että viikingeillä oli tapana esittää kiitoksensa maukkaasta ateriasta päästämällä pöydästä noustessaan raikuva pieru. Mitä jylhempi jysäys, sitä suurempi arvostus. Eihän tämä jukoliste olisi mahdollista, jos pieru löyhkäisi kaamealle. Viikinkien pierujen on täytynyt olla käytännössä hajuttomia. Jos pierut ovat hajuttomia, ei ole mitään syytä tuomita niitä sosiaalisesti. Kääntäen, jos haukotuksesta pääsisi tapetit käpristävä lemu, niin haukottelu olisi takuulla kovasti paheksuttavaa. Siksi on varsin ilmeistä, että aiemmin ihmisten pierut eivät ole haisseet juuri ollenkaan. Lisäksi tämä vähäinenkin haju on hukkunut entisajan hajukkaampaan ympäristöön - nykyään olemme siivonneet ympäristömme hajuttomaksi. (Vastineeksi olemme saaneet hiljaisuuden tilalle jatkuvan taustamelun, mutta se on jo toisen kirjoituksen aihe.)

Jossain on mennyt jotakin pahasti pieleen. Miksi pieru on alkanut haista? Jotain voidaan päätellä siitä, milloin ja missä kulttuureissa pieru on muuttunut paheksuttavaksi. Tunnettu tarina kertoo Edward de Vere’sta kuningatar Elisabeth II:n hovissa 1500-luvun lopulla. Aiempia viittauksia suoranaiseen paheksuttavuuteen ei liiemmin löydy. Suomessa pieru muuttui pelkästä huumorin aiheesta nyrpistelyn kohteeksi joskus 1800-luvulla.


Pierun muuttuminen paheksuttavaksi tuntuu poikkeuksetta osuvan ajankohtaan, jolloin sokerin käyttö yleistyi kyseisessä yhteiskunnassa!. Sokerin kulutus lisääntyi voimakkaasti Euroopassa juuri uuden ajan taitekohdassa 1500-luvulla. Pohjoismaihin sokeri rantautui toden teolla vasta myöhemmin, koska tuonti muualta oli kallista ja sokerin teollinen valmistus sokerijuurikkaasta alkoi vasta 1812 - kuinka ollakaan, pian sen jälkeen pierut alkoivat haista.

Suolikaasu tulee suolistoon 90-prosenttisesti ilmaa nielemällä. Sokeri ei kasvata kaasun määrää, mutta se muuttaa kaasun kemiallista koostumusta. Suurin osa pierusta koostuu hajuttomista kaasuista eli typestä, hapesta, metaanista, hiilidioksidista ja metaanista. Sokerin syöminen saa ilmeisesti aikaan reaktion, joka saa pierun haisemaan. Tämä ongelma on helposti vältettävissä sokerittomalla ruokavaliolla! Tai vähemmän helposti, kun ottaa huomioon, että lähes kaikkiin elintarvikkeisiin on nykyään lisätty sokeria. Onneksi kaikkea sokeria ei tarvitse välttää, sillä fruktoosi ja glukoosi eivät aiheuta samaa reaktiota kuin sakkaroosi. Ei ainakaan järkevästi ajatellen pitäisi, koska ne ovat kuuluneet ihmisen normaaliin ruokavalioon vuosituhansia. Aika erikoista sinänsä, koska sakkaroosimolekyyli ei ole mitään muuta kuin fruktoosi ja glukoosi yhdistettynä glykosidisidoksella - kaksi vetyatomia ja yksi happiatomi vain puuttuvat. Mikä mahtaa olla se kemiallinen reaktio, jonka ansiosta haju syntyy?

Karsimalla sakkaroosin pois ruokavaliosta pierut eivät vähene, mutta muuttuvat hajuttomiksi. Ongelma on siinä, että hajuton pieru ei suinkaan ole äänetön. Tuhnuksi vaimentaminen ei aina onnistu. Eikä paljon lohduta töräytellä seurassa, jos ihmisten mieliin on koodattu pierun yhdistäminen hajuun. Etenkin kun piereskely on nykyaikamme ainoa jäljellä oleva tabu. Ihminen pystyy tunnustamaan julkisuudessa mitä tahansa muuta paitsi sen, että häntä pierettää. Poliitikot ovat kertoneet syrjähypyistään, pikkujulkkikset ovat tunnustaneet tekemiään pahoinpitelyjä ja näyttelijät kertovat avoimesti perversioistaan.

Mutta mistä löytyy se kuuluisuus, joka antaa pierulle kasvot?

2 kommenttia:

Ironmistress kirjoitti...

Suolistokaasun haju johtuu pääsääntöisesti rikkidioksidista, rikkivedystä ja erilaisista merkaptaaneista (tioleista). Eli siis orgaanisista rikkiyhdisteistä. Ja ainoat ruoka-aineet, joissa on rikkiä, ovat aminohapot (lue: proteiinit). Suolistokaasun haju siis tulee proteiineista.

Mutta tämä ei ole koko totuus. Jokainen, joka on koskaan dieetannut Atkinsilla tai muilla VHH-dieeteillä (joissa sokeri on ehdoton no-no) niin tietävät, että niissä hengitys alkaa haisemaan pahalle, mutta suolistokaasut muuttuvat lähes hajuttomiksi. Proteiinit ja aminohapot siis alkavat metabolisoitumaan eri tavalla.

Atkinsin ikävä sivuvaikutus on nimeltään pyton-kakka. Eli että ulostustarve pienenee yhteen kertaan viikossa, mutta sieltä tulee sitten ulos sellainen pytonkäärmettä muistuttava käsivarren paksuinen ja kilon painoinen klönttä, jota ponnistaessa verisuonet poksuvat päässä eikä sitä tiedä, onko tässä synnyttämässä jalkapalloa vai tuubaamassa vauvaa ulos. Vain poltot puuttuvat. Eli kakka on tummaa ja kiinteää, ja se tulee ulos kipeästi mutta siististi. Normaali-ihmiset kutsuvat sitä ummetukseksi, mutta suoraansanoen se, että tarvitsee käydä vessassa vain kerran viikossa (poislukien piipiminen), on helpotus - mieluummin sietää sen ponnistelun ja kivun, kun näkee, että viikon tuuba on kerralla pytyssä.

Hiilihydraattikakka puolestaan on erilaista. Se on väriltään vaaleampaa ja se on erittäin tahmeaa, tarttuvaa ja tahrivaa. Hiilihydraatit vaikuttavat aineenvaihduntaan selkeästi niin, että proteiinit metaboloituvat epätäydellisesti. Tähän liittyvät vielä pahanhajuiset suolistokaasut. Hiilihydraatit todellakin saavat aikaan selkeän muutoksen aineenvaihdunnassa - huonompaan suuntaan.

Teepä testi. Jätä omasta ruokavaliostasi kaikki pienimolekyyliset, nopeat, hiilihydraatit (erityisesti sokeri, tärkkelys, valkoiset jauhot jne) pois - ei perunaa, pastaa, riisiä, leipää, pizzaa eikä olutta, limpsaa eikä karkkeja - kahden viikon ajaksi kokonaan pois. (Korvaa hiilarit rasvalla, jos tulee pikkunälkä. Ah, nuo kaikki juustot, mitä Atkinsissa saa syödä...) Tutkaile sitten, miten suolistokaasujen haju muuttuu. Kyse on nimenomaan proteiiniaineenvaihdunnasta, ja hiilihydraattien vaikutuksesta siihen.

Tässäpä lopuksi alapääaforismi:

Joka tietoa lisää, se tuskaa lisää.
Joka kuitua lisää, se paskaa lisää.

Jaska Brown kirjoitti...

Proteiinijuttu on kyllä tuttu selitys. Sitäpä epäsuorasti kritisoinkin, koska luulisi proteiinia syöneiden esi-isiemme joutuneen aika tehokkaan luonnonvalinnan kohteiksi, mikäli haju lähtisi suoraan proteiineista. Vaan kun en löytänyt mistään tietoa siitä, miten hiilihydraatit ja ennen kaikkea sokeri kemiallista reaktiota muuttavat.

Valitettavasti joudun noudattamaan niin tarkkaa ruokavaliota, että Atkinsin kokeileminen ei onnistu. Mutta uskon kyllä sen vaikuttavan mainitsemallasi tavalla.

Rasvan välttäminen on vihonviimeinen tapa laihduttaa; evoluutio on kehittänyt meidät siten, että jos rasvaa on ravinnossa runsaasti, elimistö polttaa sen pois, jos taas rasvaa on vähän, elimistö varastoi sen vähäisenkin itseensä pahan päivän varalle ja hoitaa kulutuksen muilla ravintoaineilla. Rasvan välttämisen seuraukset ovat nähtävissä erityisesti nuorissa naisissa: laihoja läskejä. Eli lihaksia ei ole, mutta rasva on kyllä löytänyt tiensä kudoksiin.