Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


Sivalluksia (Pikakommentteja)


sunnuntai 14. kesäkuuta 2009

Risti ei ole valttia

Olin viikko sitten ristiäisissä. Tilaisuudessa kävin kelaamaan, kuinka kauan on edellisestä kerrasta, kun olin vastaavassa juhlatilaisuudessa. Suvussa on ollut sukupolvien välinen kuilu eikä lapsia ole liiemmin maailmaan ilmaantunut. Päädyin siihen, että edellisestä ristiäiskäynnistä on kulunut aika tarkkaan seitsemäntoista vuotta. Tässä välissä on ollut kahdet pienimuotoiset ristiäiset, joissa on ollut läsnä vanhempien lisäksi vain isovanhemmat ja kummit sekä kahdet isommat, joihin on kyllä kutsu tullut mutta olen jättänyt periaatteesta menemättä.

Edellisen kerran ristiäisissä ollessa tunsin oloni äärimmäisen vaivautuneeksi ja hankalaksi. Oli vaikeaa hyväksyä taikauskoisia, viattomaan lapseen kohdistuvia ugga-bugga -rituaaleja. Siksi pari seuraavaa kertaa jäi väliin, puhtaasti oman oloni takia. Rippijuhliinkaan en osallistunut, sen sijaan häät ja hautajaiset eivät tuottaneet ongelmia. Syynä oli se, että vedin uskonnollisen propagandan rajan aikuisuuteen. Jos täysi-ikäinen ihminen haluaa kuulua uskonnolliseen yhteisöön ja elää sen riittien mukaisesti, siitä vaan, tuumasin. Mutta vauvojen ja lasten uskonnollisiin menoihin en halunnut ottaa osaa.

Viime vuosina suhtautumiseni on muuttunut - hmm, voiko tässä yhteydessä käyttää sanaa suvaitsevaisemmaksi? Joka tapauksessa en enää kokenut samanlaista henkistä tuskaa ristiäisissä kuin edellisellä kerralla ja tiesin sen jo etukäteen. Siksi olikin hyvä tarkkailla menoja ulkopuolisen näkökulmasta.

Päädyin seuraaviin johtopäätöksiin:

1) Uskonnossa tärkeitä ovat riitit, ei uskonnon sisältö.
2) Kristinuskon asema perustuu vain perinteeseen eikä se ole enää kilpailukykyinen.
3) Kirkko on tehnyt virheen korostaessaan uskon yksilöllisyyttä yhteisöllisyyden kustannuksella.


Riittien vahvuus on niiden suorittajan karismaattisuudessa. Juhlat pidettiin perheen kodissa ja jotenkin odotin, että pappi ottaisi tilan haltuunsa sisään astuessaan. Eikö mitä, paikalle ilmestyi keski-ikäinen naispappi, jonka saapumista en edes aluksi huomannut. Koko olemus oli kasaan lysähtäneen anteeksipyytävä. Kuplivaa karismaa oli kuin viikon ajan heinäkuisessa auringonpaisteessa seisseessä korkittomassa vissypullossa. Kastemenot hän suoritti hiljaisella, monotonisella äänellä. Eipä ollut juuri pelkoa yleisön tempautumisesta uskonnolliseen transsitilaan. Isämeitä meni tyylillä "kyllä minä tiedän, että tämä on teistäkin vähän noloa, mutta se nyt vain on luettava." Tuli mieleen, että Paavali tiesi, mistä puhui sanoessaan että "nainen vaietkoon seurakunnassa." Uskonnolliset johtajat ovat aina olleet karismaattisia miehiä. Kristinuskon onneksi sillä oli Paavali, muuten koko lahko olisi vaipunut kymmenien muiden samankaltaisten kanssa unohduksiin. Jos kristinuskon levittäminen olisi jäänyt alkuperäisten kahdentoista apostolin hommaksi, niin köpelösti olisi käynyt, lepsuilevasta Jeesuksesta nyt puhumattakaan. Paavali teki duunin, loi Kristuslegendan, reissasi ympäri maailmaa puhumassa, piti porukan kurissa ja Jahven nuhteessa. Hän olisi voinut valita ihan yhtä hyvin jonkin muunkin uskonnon. Se että meillä on kristinusko, on pitkälti sattumaa.

Muutama päivä ristiäisten jälkeen satuin työmatkalla kävelemään kirkon ohi. Pihalla oli tuttu pappi, vaihdoimme pari sanaa. En voinut olla vertaamatta häntä tuohon äsken mainitsemaani naispappiin. Ennen häneen tutustumistani olin kuullut miestä useinkin, ollut parikin kertaa tilaisuudessa jossa olin nähnyt hänet puhujanpöntössä tai saarnastuolissa. Olin saanut tulisieluisen, jykevän saarnamiehen vaikutelman. Kun sitten aikoinaan tutustuin häneen lähemmin, olin todella hämmästynyt tajutessani miehen olevan niukasti yli 170-senttinen. Olin jotenkin kuvitellut hänet lähes 190-senttiseksi jättiläiseksi. Karisma, se sen teki. Jos hän olisi vähänkään hihhuleihin kallellaan, Nokian herätys saisi kovan kilpailijan. Onneksi ei, muistan kyllä oikein hyvin olleeni todistajana hänen piikitellessään eräässä vapaamuotoisessa keskustelussa lestadiolaisuuden tiukkapipoisuutta. Paikalla ollut lessujen johtohahmo ei sanonut mitään, mutta oli naama norsunperseenä.

Tämä pappi on erinomainen esimerkki siitä, että uskonnollisen johtajan on ennen muuta oltava karismaattinen. Ennen tilanne oli papeille helpompi, kun ammatinvalintavaihtoehtoja ja kilpailua oli vähemmin. Monet fiksutkin miehet hakeutuivat papin hommiin eikä evlutkirkolla ollut käytännössä mitään merkittävää vastavoimaa. Nykyisessä uskontojen kirjossa ja maallistumisessa entistä heikkolahjaisemmalla pappisaineksella on tekemistä.

Riittien suorittajat eivät nykyään muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta ole riittävän karismaattisia tehtäväänsä. Siksi riittien voima on vain niiden perinteessä; näin on aina (eli muutama sata vuotta) tehty. Kysykääpä nuorelta parilta, miksi he haluavat kirkkohäät. Aika harva vastaa haluavansa mennä naimisiin Jahven silmien edessä, suurin osa sanoo että se on kaunis perinne. Entä ristiäiset? Annetaan lapselle nimi ja esitellään tulokas suvulle, on vastaus. Eihän siitä ole kirkon mukaan kyse, vaan siitä, että lapsi otetaan seurakunnan jäseneksi. Molemmissa tapauksissa kyse on siitä, että tapahtuma valitaan perinteen, ei uskonnon takia.

Jos joku perustaisi nyt uskonnon, jolla olisi kristinuskon rituaalit, kyseisellä uskonnolla ei olisi mitään selviytymisen mahdollisuuksia. Kristinuskon voima kumpuaa sen perinteestä. Muutama sata vuotta sitten jumalanpalveluksella oli kansan keskuudessa jääkiekon MM-finaalia vastaava viihdearvo. Ei ollut televisioita, kylpylähotelleja tai etelänlomia kilpailemassa kansan suosiosta. Kun tarkastelee perinteistä jumalanpalvelusta ja suhteuttaa sen syntyaikaansa, tajuaa todistavansa viimeisen päälle laskelmoitua viihdespektaakkelia. Lähin nykyinen vastine on Madonnan konsertti. Nykyaikaisena viihdetapahtumana jumalanpalvelus on auttamatta ajastaan jäänyt ja kirkko tietää sen. Siksi siellä onkin kehitetty kaikenlaisia muita oheistuotteita, lähinnä nuorisotoimintaa. Jeesus tiesi mitä teki sanoessaan "antakaa lasten tulla minun luokseni", nuoret on helpompi aivopestä. Kaikkein hauskin keksintö on Tuomasmessu, eräänlainen Jahve Light -versio.

Kristinusko ei kykene kilpailemaan muun viihteen kanssa. Mutta ei sen oikeastaan tarvitsekaan, riittää että se pystyy lyömään muut uskonnot. Vähintään 80 % populaatiosta on joka tapauksessa sellaista, että tarvitsee ainakin jonkinlaisen uskomusjärjestelmän.

Tässä evlutkirkko on valinnut äkkiseltään järkevältä kuulostavan strategian. On todettu, että ihmisiä on moneen lähtöön ja siksi kirkossa on katto korkealla ja seinät kaukana toisistaan, jotta mahdollisimman moni mahtuisi mukaan. Tiukemmalla linjalla pysyttäessä lähes kaikki herätysliikkeet olisi heitetty pihalle ja naispappeuden vastustajia ei olisi siedetty näinkään pitkään - tosin naispappeuttakaan ei olisi tullut, mikäli luterilaiset eivät olisi heittäneet Uutta Testamenttia samaan romukoppaan, jossa Vanha on lojunut jo joitakin satoja vuosia.

Strategia toimii aluksi hyvin. Kirkon jäsenmäärä pysyy suurena, mutta korkea katto ja kaukana olevat seinät aiheuttavat avoimen paikan kammon. Kirkossa on yksinkertaisesti henkisesti liian väljää, jos kaikki on sallittua. Suuri osa ihmisistä kaipaa elämäänsä ulkopuolista kurinpitäjää ja yhteisöä. Kun niitä ei kirkosta löydy, ihmiset etsivät tarpeensa täyttäjän muualta ja ajautuvat ääriliikkeisiin. Melkoinen osa kirkosta eroajista on toki ihan tavallisia maallistujia, mutta muihin liikkeisiin liittyjät poikkeuksetta kääntyvät muslimeiksi, jehoviksi, mormoneiksi tai vastaaviksi. Eivätkä nämä porukat ole erityisemmin tunnettuja suvaitsevaisuudestaan tai avarakatseisuudesta. Yrittäkääpä nimetä yksikin evluteja suvaitsevampi poppoo, johon kirkosta on vetoa.

Evlutit joutuvat kilpailemaan tilanteessa, joissa heihin saa kohdistaa nössöyden takia vapaasti kritiikkiä, kun taas muslimeihin ja muihin vähemmistöihin ei. Jos islamia kohtaan esitetään kritiikkiä, vastaisku tulee ja heti. Evlutit antavat kaikkien kukkien kukkia, ja se on heikkouden merkki. Sen seurauksena muille sallitaan mielipiteitä, joita evluteille ei ikinä hyväksyttäisi. Mitro Revon menestys eurovaaleissa ja vuosia jatkunut mediasuosio on loistava esimerkki Jos yksikin luterilainen pappi esittäisi samoja uskonnollisia näkemyksiä - esimerkkinä naispappeuden hyväksymättömyys riittäköön - kuin tämä maltillinen ortodoksi, hänet leimattaisiin taantumukselliseksi hirviöksi.

Kirkon salliessa mahdollisimman paljon ajatussuuntia sisällään jokainen voi räätälöidä itselleen yksilöllisen uskonnollisen ratkaisun. Luulisi piispojen näkevän jo kirkon sisältä (lestadiolaiset, körttiläiset), että ahdasmielinen, tiukka kurinpito tuottaa uskonnon kannalta paremmat tulokset. Helvetin pelko voittaa yleensä valinnan vapauden. Yhteisö on jokaisen menestyvän uskonnon ydin, ei yksilö.

Mikä sitten on evankelis-luterilaisen kirkon tulevaisuus, erityisesti suhteessa Suomen tulevaan mahtiuskontoon islamiin? Kolme mahdollista skenaariota tulee mieleen.
1) Kirkko tekee ryhtiliikkeen, jolloin oppi muuttuu tiukemmaksi ja helvetillä pelottelu tulee taas muotiin. Suhtautuminen islamiin alkaa muistuttaa silmä silmästä -linjaa ja sen leviämiselle lyödään stoppi.
2) Kirkko jatkaa vanhalla linjallaan, näivettyy ja evankelis-luterilainen valtaväestö osin maallistuu tajutessaan kirkon osuuden elämässään rajoittuvan veronkantoon, osin taas siirtyy muihin uskontoihin. Islam ottaa maahanmuuton, voimakkaamman väestönkasvun ja joidenkin käännynnäisten ansiosta yli 50 % väestöosuuden noin 50 vuodessa.
3) Kirkko jatkaa vanhalla linjallaan vaihtoehdon 2 mukaisesti, mutta uudistuu lopulta sisältäpäin vaihtoehdon 1 suuntaan esim. lestadiolaisten ottaessa vallan. Seuraa turbulenssia ja levottomuuksia islamin suuntaan, mutta vähemmän kuin ykkösvaihtoehdossa. Kirkon jäsenmäärä säilyy yli 50 %:ssa suomalaisista.

Ei kommentteja: