Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


Sivalluksia (Pikakommentteja)


torstai 6. elokuuta 2009

Autius

Viime vuonna kuollut kirjailija Michael Crichton teki kirjallaan Aikamatka ilmeisesti fysikaalisesti kaikkien aikojen realistisimman kuvauksen ajassa liikkumisen mahdollisuuksista. Kirjassa ryhmä arkeologeja siirtyy 1300-luvun Ranskaan. Teoksessa esitelty teknologia vaikutti hämmentävän uskottavalta, mutta suurimman vaikutuksen teki yhdessä kohtauksessa oivallettu psykologinen efekti. Vain muutama hetki keskiajalle siirtymisen jälkeen arkeologit vaistosivat jonkin olevan pielessä. Tällöin heidän jo aiemmin lyhyitä vierailuja keskiajalle tehnyt oppaansa nauroi ja kehotti kuuntelemaan. Tämä hämmensi entisestään arkeologeja, jotka sanoivat etteivät kuule mitään. Opas selitti, että juuri se heitä häiritsikin. He olivat nykyajassa niin tottuneita kuulemaan jatkuvaa taustamelua, että hiljaisuus tuntui kammottavalta, creepy oli sana, jota Crichton alkuperäisversiossa käytti.

Nykyihmiset ovat tottumattomia hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen. Olisi mielenkiintoista, jos joku sosiologi tekisi tutkimuksen, kuinka moni länsimainen ihminen on edes joskus elämänsä aikana ollut ulkosalla paikassa, johon ei kuulu ulkopuolista meteliä. Tai viettänyt 24 tuntia havaitsematta merkkiäkään muista ihmisistä. Me suomalaiset olemme poikkeusasemassa muihin verrattuna. Veikkaanpa, että suomalaisilla kyseisen tutkimuksen positiivisten tulosten prosenttiosuus olisi moninkertainen verrattuna muiden EU-maiden kansalaisiin. Silti se olisi hämmästyttävän pieni. En edes uskalla arvioida, millainen.

Useimmille suomalaisille rauhan tyyssija merkitsee kesämökkiä. Vaan ajatellaanpa tarkemmin. Luultavasti varsin harva mökkipiha täyttää oikeasti äänettömyyden kriteerin. Etäisyyttä vähänkin isommalle tielle tulee olla monta kilometriä, muutoin taustalta kuuluu tasainen humina. Se jää hädin tuskin havaittavana normaalisti huomioitta, mutta kun korviaan höristää, sen pystyy kuulemaan.
Eikä etäisyys valtatiestä vielä riitä. Harvassa ovat mökit, joilla ei ole muutamaa naapuria kuulomatkan päässä. Tai rantamökit, jotka saavat olla rauhassa moottoriveneiltä ja vesiskoottereilta. Ei hiljaisuuden määritelmäksi riitä se, että "olipas hiljainen hetki", vaan hiljaisuuden tulee olla taukoamatonta, pitkäaikaista ihmisen aiheuttamien äänien puuttumista. Se, kuinka pitkä hiljaisuus lasketaan riittäväksi, on tietysti määrittelykysymys. Ehkä kriteerinä voisi pitää, että ulos mennessä on todennäköistä, että seuraavat viisi minuuttia vallitsee rikkumaton hiljaisuus.
Viisi minuuttia vaikuttaa lyhyeltä ajalta. Sitä se ei ole. Väitän, että alle puolet suomalaisista on elämänsä aikana kokenut viisi minuuttia täydellistä ihmisen aiheuttamien äänien puuttumista. Itse aiheutettuja ääniä ei tietenkään lasketa, paitsi jos ne ovat peittäneet alleen muuten kuultavissa olleet äänet.

Täydellisen hiljaisuuden paikkoja ei ulkoilmassa ole paljon. Suomessa niitä on Salpausselän eteläpuolella hyvin harvassa, jos lainkaan. Jos väritetään kartalta kohdat, joista on asfaltoidulle tielle alle viisi kilometriä, niin aika vähän jää valkoista aluetta. Niilläkin seuduilla tiheä paikallistieverkosto tai asutuksen äänet saattavat yllättää - hiljaisuuden kokeminen on satunnaista, ei odotettavissa oleva tapahtuma.
Maan keskiosissa - Salpausselältä napapiirille - tilanne on jo parempi. Tieverkko ja asutus on harvempi, jolloin mahdollisia hiljaisuuden saarekkeita löytyy enemmän. Silti hiljaisuus on niissäkin poikkeus, ei normi. Metsäautotielle on tuskin mistään matkaa paria kilometriä enempää, lentokoneet hurahtavat yli ja lähellä pörräävät metsurien ja kesämökkiläisten moottorisahat.
Hiljaisuuden vyöhykkeitä on Suomessa kaksi. Lapin tiettömät erämaat ja laivareittien ulkopuoliset merialueet. Niillä molemmilla pystyy kulkija pysähtymään ja kuuntelemaan rikkumatonta hiljaisuutta. Kuten Crichton kirjassaan ilmaisi, kokemus saattaa olla hämmentävä.

Hiljaisuuteen liittyy täydellinen erkaneminen moderneista viestintävälineistä. Kännykän sulkeminen saattaa tuntua vaikealta, niin riippuvaisia meistä on tullut reaaliaikaisesta viestinnästä. Siinä ei enää ole kyse pelkästä hiljaisuudesta, vaan autiudesta, hetkellisestä sulkeutumisesta maailman ulkopuolelle. Nykyihmiselle se on todellinen extreme-kokemus, matka oman itsensä tuntemiseen.

Autius tarkoittaa sitä, ettei millään tavoin edes kykene aistimaan muiden kuin omassa ryhmässä olevien ihmisten läsnäoloa. Vaikka ryhmä olisi hiiskahtamatta ja tähyilisi herpaantumatta joka suuntaan, mitään ihmisen aiheuttamaa ääntä ei kuuluisi eikä taivaalla näkyisi suihkarin vanaa tai horisontissa purjevenettä. Autius on sitä, että H-hetkestä (eli hetkestä, jolloin viimeinen ryhmän ulkopuolisesta ihmistoiminnosta tehty havainto on ohi) alkaen ei voi tietää, ovatko kaikki muut ihmiset koko maailmassa menehtyneet. Kun tällainen tila on saavutettu, ajanotto napsahtaa käyntiin. Ajanotto katkeaa, kun seuraava havainto muista ihmisistä tehdään. Kuinka moni on edes kerran elämässään saavuttanut vähintään tuloksen 24 tuntia?

Jo kaveriporukassa tehty autiusretki on melkoinen irtiotto. Todella rankaksi meno muuttuu, kun sen tekee yksin. Kuinka moni on viettänyt yksin kokonaisen vuorokauden näkemättä mitään merkkiä muusta ihmiselämästä? Kuinka moni tietää tai edes uskoo olleensa paikassa, josta matkaa lähimpään toiseen ihmiseen on vähintään kilometri? Ja tärkein kysymys: kuinka moni pystyy henkisesti siihen vapaaehtoisesti? Lähtemään yksinäisyyteen, sulkemaan kännykkänsä ja eristäytymään täydellisesti edes vuorokaudeksi, ilman korvalappustereoita? Tulokset voivat olla mielenkiintoisia. Kiireisen nykyihmisen kannattaisi edes joskus tehdä se, viettää aikaa oman itsensä kanssa. Siitä oppii, mutta mitä siitä oppii, on erittäin yksilöllistä. Ainakin jotakin itsestään, luultavasti vielä muutakin.

Ei kommentteja: