Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


Sivalluksia (Pikakommentteja)


keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Rooman legioonien manttelinperijät

Rooman legioonat olivat aikansa pelätyin sotajoukko. Valtakunnan hajottua Italian niemimaa oli toistatuhatta vuotta hajaantunut lukuisiin pikkuvaltioihin tai jopa vieraiden valtojen alaisuuteen. Italian yhdistymiseen johtaneen prosessin katsotaan alkaneen Napoleonin sotien päätyttyä ja Italian armeijaa voidaan pitää roomalaisten historiallisen perinteen jatkajana. Onkin aiheellista tutustua sen kunniakkaisiin saavutuksiin.

Maan ollessa 1848 vielä jakautunut käytiin Italian ensimmäinen itsenäisyyssota, jossa Sardinia ja Toscana (lyhyen aikaa myös Kirkkovaltio ja Molempain Sisiliain kuningaskunta) taistelivat Itävalta-Unkaria vastaan. Nopean alkumenestyksen jälkeen lyhytaikaiset liittolaiset luovuttivat ja solmittiin seitsemän kuukautta kestänyt aselepo. Tämän päätyttyä itävaltalaiset murskasivat Piedmonten (Sardinia) armeijan Novaran taistelussa, jossa italialaisilla oli miesylivoima (tuhanisina 85 - 76). Tie Sardinian pääkaupunkiin Torinoon oli auki, mutta kuningas luopui kruunusta ja solmittiin rauha.

Sardinialla oli onnekseen fiksu pääministeri, Camillo Cavour. Hän totesi ettei tästä omin voimin tule lasta eikä paskaa ja liittoutui Ranskan kanssa 1859 Italian toisessa itsenäisyyssodassa. Huono onni oli että sodanjulistuksen aikaan ranskalaiset eivät vielä olleet maassa. Hyvä onni oli että sää oli niin kurja, että itävaltalaiset eivät ehtineet edetä kovin pitkälle ennen kuin ranskalaiset tulivat hätiin. Rauhansopimuksessa Itävalta luovutti Lombardian Ranskalle, joka välittömästi lahjoitti sen Sardinialle käynnistäen Italian yhdistymisprosessin toden teolla.

Italian tunnetuin vapaussankari, Giuseppe Garibaldi, kokosi 1860 tuhannen urhon sotajoukon ja lähti valloittamaan Sisiliaa. Tämä sujuikin sutjakasti, koska pahimmillaankin vastassa oli vain kahdentoista tuhannen suuruiset joukot. Asiaa avitti se, että viholliset itsekin olivat italialaisia, komentajat oli lahjottu ja Garibaldi sivumennen sanoen oli ranskalaissyntyinen. Seuraavana vuonna Sisilia liitettiin Sardiniaan ja Italian kuningaskunta julistettiin syntyneeksi.

Melkoinen osa italiankielisiä alueita kuului yhä Itävalta-Unkariin ja sekös spagetinpurijoita nyppi. Kun Preussi liittolaisineen hyökkäsi Itävaltaan 1866, Italia päätti tulla valmiiseen pöytään ja aloitti Itävaltaa vastaan Italian kolmannen itsenäisyyssodan. Italia jakoi armeijansa kahtia, joista toinen puoli otti pahasti takkiinsa Custozan taistelussa kohdatessaan ylivoimaisen (vähän yli puolet italiaanojen vahvuudesta) vihollisen ja toinen puoli näki parhaaksi pysyä lähtöasemissa. Siinä sivussa Italian laivastokin sai turpiinsa. Rauhanteko onnistui sitten paremmin, Itävalta luovutti Ranskalle (minkä hiton takia?) maitaan, jotka Ranska luovutti sitten Italialle.

Italia oli nyt käytännössä yhdistynyt - paitsi että keskellä maata sijaitsi paavin hallitsema Kirkkovaltio. Saksan-Ranskan sodan puhjettua 1870 Napoleon III kutsui Roomassa olleen varuskuntansa kotimaahan, joten Italia päätti taas käyttää tilaisuutta hyväkseen ja vallata Rooman. Italian armeija ylitti Kirkkovaltion rajan, jolloin paavi koetti välttää verenvuodatusta ja komensi armeijansa vetäytymään Roomaan. Italialaiset piirittivät kaupungin, mutta eivät välittömästi uskaltaneet hyökätä, olihan heillä vain nelinkertainen ylivoima. Paavi päätti antautua, mutta vasta kun joukot olisivat esittäneet edes nimellistä vastarintaa. Kolmen tunnin tykistökeskityksen jälkeen Italian armeija marssi kaupunkiin, taistelussa kaatui 19 paavin miestä ja 49 italialaista. Tämän sankarillisen esityksen ansiosta käytännössä jokaisessa italialaisessa kylässä on katu nimeltä via XX Settembre. Paavin haltuun jäi vain Vatikaani.

Pari vuosikymmentä myöhemmin italialaiset tajusivat, että kaikilla merkittävillä mailla on siirtomaa Afrikassa. Niinpä he päättivät vallata Etiopian, joka oli vielä jäljellä. Italialaiset olivat ottaneet oppia briteiltä ja kumppaneilta, jotka olivat havainneet modernin aseistuksen antavan sen luokan edun, että pieni eurooppalaisarmeija kykeni kukistamaan monikymmenkertaisen afrikkalaisjoukon. Valitettavasti strategit eivät ottaneet huomioon italialaiskerrointa. Adwan taistelussa 1896 italialaiset menettivät toistakymmentätuhatta miestä, yli puolet armeijastaan, etiopialaisten kärsiessä vain reilun kymmenen prosentin tappiot. Kun uutiset tästä kiirivät Italiaan, mellakat alkoivat ja sodanvastaisuus kasvoi niin suureksi että päättäjät katsoivat parhaaksi vetäytyä ja nuolla haavansa.

Vuonna 1911 Italia päätti vallata Osmanien valtakunnalta Libyan. Aluksi Italia lähetti paikalle kaksikymmentätuhatta miestä, mutta eihän siitä mitään tullut, kun vihollisia oli yhtä paljon. Ei vaikka makaroonien aseistus oli ylivertainen - kyseessä oli historian ensimmäinen sota, jossa käytettiin lentokoneita ja panssariautoja. Lisää joukkoja kehiin. Tilanteen ollessa tuhansissa mitattuna 150 - 28 Italian eduksi osmanit hölmöyttään suostuivat ilman suurempia taisteluja rauhaan, jossa Italia sai Libyan.

Ensimmäisen maailmansodan syttyessä Italia oli kolmiliitossa Saksan ja Itävalta-Unkarin kanssa. Italia katsoi kuitenkin parhaaksi olla vähät välittämättä sopimuksesta ja seurata tilanteen kehitystä puolueettomana. Maa pisti keskus- ja ympärysvallat tarjouskilpailuun. Keskusvallat tarjosivat vähemmän ja niinpä Italia liittyi sotaan ympärysvaltojen puolelle 1915. Alpeilla käytiin pari vuotta asemasotaa, jonka jälkeen Caporetton ratkaisutaistelussa italialaiset ottivat taas kerran selkäänsä - heillä kun oli vain 25 divisioonaa keskusvaltojen 15 vastaan. Ympärysvaltojen onneksi keskusvallat eivät älynneet vallata Italiaa ja hyökätä selustaan, joten Italia pääsi onnekseen voittajien puolelle ja sai Versaillesin rauhassa Etelä-Tirolin.

Parikymmentä vuotta myöhemmin oli vuorossa Italian sotahistorian kunniakkain luku, Italian-Abessinian toinen sota. Mussolini päätti näyttää kyntensä ja vallata Etiopian. Noin puoli miljoonaa italialaista vastaan kahdeksansataatuhatta etiopialaista - ja silti Italia voitti! Tosin rehellisyyden nimissä on huomautettava, että italialaisten määrä kaksinkertaistui sodan kestäessä ja etiopialaiset oli pääosin aseistettu keihäin tai musketein. Lisäksi Italialla oli noin 600 lentokonetta ja 800 panssarivaunua, kun etiopialaisilla oli kumpiakin kolme. Tämän epäinhimillisen rajun vastarinnan takia Italian pitikin käyttää sinappikaasua ja fosgeenia, jotta maa saatiin vallattua niinkin nopeasti kuin seitsemässä kuukaudessa.

Abessinian menestyksestä innostuneena Mussolini päätti vallata myös Albanian. Toisen maailmansodan esinäytöksessä huhtikuussa 1939 italialaiset joukot miehittivät maihinnousun jälkeen maan vajaassa viikossa vain muutaman sadan miehen tappioin. Miesylivoima oli kahdeksankertainen ja asiaa auttoi se, että Albanian armeijan italialaiset neuvonantajat olivat tehneet vastarinnan lähes mahdottomaksi. Siis hetkinen. Maa joka palkkaa italialaisia neuvomaan sotilasasioissa? Sama kuin hankkisi lätkäkoutsit Ugandasta.

Saksan salamasotamenestyksestä innostuneena Mussolini halusi myös palan Ranskaa. Hitlerin panssarien vyöryessä hän julisti sodan Ranskalle 10.6.1940. Ranska oli jo romahtamassa saksalaishyökkäyksen alla eikä ehtinyt reagoida. Täysin valmistautumaton Italian armeija puolestaan pääsi liikkeelle vasta kymmenen päivää myöhemmin. Eteneminen jatkui aina ensimmäiseen vastarintapesäkkeeseen asti, esimerkiksi Cote d’Azurissa Italian armeijan hyökkäys pysähtyi törmättyään ylivoimaiseen aliupseerin ja seitsemän miehen muodostamaan puolustuslinjaan. Lopulta saksalaiset painostivat ranskalaisia takaapäin sen verran, että italialaisetkin uskalsivat edetä. Lopputuloksena oli 631 kaatunutta italialaista ja 40 ranskalaista. Italia sai miehittääkseen 832 neliökilometrin alueen Ranskasta.

Julistaessaan sodan Ranskalle ja Englannille mafiosoilta jäi ilmeisesti huomaamatta, että Libya oli Englannin hallitseman Egyptin rajanaapuri. Aluksi italialaiset etenivät, mutta kohdattuaan vastarintaa perääntyivät. Tältä ajalta väitetään olevan peräisin italialaisten panssarivaunujen innovaatio: vaihdelaatikko, jossa on neljä vaihdetta taakse ja yksi eteen - siltä varalta, että vihollinen koukkaa selustaan. Koko Libyaa britit eivät sentään ehtineet miehittää ennen saksalaisten tuloa hätiin, heillä kun oli käytettävissään vain 36 tuhatta miestä neljännesmiljoonaa italialaista vastaan.

Samaan aikaan italialaisten viisi vuotta aiemmin valtaamassa Etiopiassa molemmat osapuolet kävivät rajoilla asemasotaa vain vähäisin tiedusteluhyökkäyksin. Liittoutuneet keräsivät alueelle lisäjoukkoja ja saatuaan selvän ylivoiman (eli joukkojen määrä oli vähän alle puolet italialaisista) he vihdoin siirtyivät hyökkäykseen tammikuussa 1941. Pari kuukautta myöhemmin alkoi päähyökkäys ja Addis Abeba vallattiin 6.4 brittijoukkojen edettyä noin 20 km päivämarssitahtia Kenian rajalta.

Kärsityt nöyryytykset ottivat sen verran pahasti Mussolinin itsetunnolle, että hän päätti vallata Kreikan omin avuin. No, läheltä piti ettei menettänyt saman tien Albaniaa. Kaksinkertainen miesylivoima, kuusinkertainen määrä lentokoneita ja panssarivaunutilanne 163 - 0 ei riittänyt ja kreikkalaiset olivat kohta melkein puolivälissä Albaniaa. Saksalaiset tulivat taas hätiin ja valtasivat ohi mennessään Jugoslavian.

Samaan aikaan taisteltiin luonnollisesti myös Välimerellä. Italian laivasto oli melkoinen voimatekijä, siihen kuului viisi taistelulaivaa ja toistakymmentä risteilijää lukuisista pienemmistä aluksista puhumattakaan. Ikävä puoli pizzanpaistajien kannalta oli, että Mussolinin mielestä lentotukialukset olivat tarpeettomia. Taranton taistelussa brittiläiset torpedopommittajat muuttivat kolme taistelulaivaa frutti di mareksi.

Siinä sivussa italialaiset lähettivät parisataatuhatta miestä taistelemaan itärintamalla. Eihän siitä hyvä seurannut, kun mozzarella jäätyi korpuksi. Hyökkäysvaiheessa italiaanot eivät ehtineet saksalaisten kyytiin, joten vetäytymisvaiheessa saksalaiset johtajat viisaasti noudattivat usein taktiikkaa, jossa italialaiset jätettiin taas jälkeen suojaamaan vetäytymistä. Tämä olikin kätevää, koska venäläisten eteneminen hidastui jonkin verran heidän kompuroidessaan molemmat kädet pystyssä vastaan tuleviin italialaisiin. Stalingradin jälkeen Mussolini katsoi parhaaksi kutsua jäljelle jääneet joukot kotiin. Samoihin aikoihin Italian laivasto veti kotiin Suomen rintamalla - Laatokalla - olleen neljän torpedoveneen osastonsa. Osaston merkittävin panos Suomen sodankäyntiin oli se, että vetäytyessään se ei viitsinyt ottaa veneitään mukaan, jolloin Suomi sai ostaa ne halvalla.

Vallattuaan Pohjois-Afrikan liittoutuneet tekivät maihinnousun Italiaan heinäkuussa 1943. Parissa kuukaudessa saksalais-italialaiset joukot joutuivat peräytymään melkein Roomaan asti. Tässä vaiheessa Italia noudatti ensimmäisessä maailmansodassa hyväksi osoittautunutta strategiaa voittajan puolelle menemisestä (samaa se oli yrittänyt toisessakin, mutta Mussolini oli veikannut väärää hevosta), antautui ja vaihtoi puolta. Saatuaan italialaisia joukkoja riveihinsä liittoutuneiden hyökkäys luonnollisesti hidastui, etenkin kun vastapuolella olleet saksalaiset pääsivät italialaisista eroon. Liittoutuneilta oli mennyt vajaat kaksi kuukautta edetä peräti 400 kilometriä Italian eteläkärjestä, kun italialaiset taistelivat heitä vastaan. Kun italialaiset taistelivat heidän puolellaan, liittoutuneet pystyivät seuraavan puolentoista vuoden aikana etenemään vain 300 kilometriä.

Historiasta kannattaa ottaa opikseen. Siksi on hämmästyttävää, ettei yksikään maa ole ainakaan virallisesti ottanut sotilasdoktriiniinsa sääntöä: jos joudumme hyökkäyksen kohteeksi, julistamme sodan Italialle. Sen liittyminen vastustajan riveihin parantaa mahdollisuuksia huomattavasti. Kun Berlusconi vetää herneen nokkaansa, näemme taas uljaasti liehuvan Italian sotalipun, tuon ylvään valkoisen ristin puhtaanvalkoisella taustalla!

9 kommenttia:

Ironmistress kirjoitti...

Itse asiassa ei se ihan noin mennyt. Italian armeijalla on ollut loistavat tilaisuutensa - ja Vittorio Veneton taistelussa 1918 italialaiset sitten hiepittivät itävaltalaisia koko Caporetton edestä. Samoin italialaiset maialet ottivat sitten Aleksandrian satamassa koston Tarantosta upottamalla HMS Valiantin ja HMS Queen Elizabethin niille sijoilleen. Ilmavoimat menestyivät hyvin sekä Espanjassa että Afrikassa. Ikävä kyllä RAF ja sitten USAAF vetivät lopulta pitemmän korren.

Italialaisten ongelmana kautta aikojen on ollut että heillä on ollut liian monta inkkaria ja liian vähän päälliköitä. Sotilaana italialainen on aivan hyvä. Heillä vain pääsääntöisesti on ollut tomppelit aliupseerit ja kykenemättömät upseerit. Luonnehdinta "aasien johtamia leijonia" kuvaa Italian armeijaa ehkä parhaimmin.

Keskiäkäinen mies kirjoitti...

Hyvä tiivistelmä meille joita historia huvitaa - kirjaimellisesti. Turhaan ei ole sanottu että maailman ohuin kirja on nimeltään Italian armeijan sankariteot II maailmansodassa.

Samanhenkisen historiikin voisi muuten laatia aiheesta Kreikkalaisten poliittinen ja talouspoliittinen viisaus viime vuosisatoina.

Jaska Brown kirjoitti...

IM, ihan totta. Teksti olikin tarkoituksella hyperbolaa. Mutta mitä Vittorio Veneton taisteluun tulee, niin mietitäänpä hetki. Itävaltalaiset päättivät siis lähteä höökimään, kun 1) he olivat lukumääräisesti alivoimaisia 2) oma tukimaasto eli huoltoyhteys oli helvetin korkean vuoriketjun takana 3) muilla rintamilla tuli turpiin 4) koko valtakunta natisi liitoksissaan. Ainoa järkisyy hyökkäykseen oli se, että vihollinen taatusti yllättyi. Huonostihan siinä kävi, jolloin italialaiset päättivät käyttää etua hyväkseen ja onnistuivat jopa etenemään parikymmentä kilometriä ja valtaamaan parinkymmenentuhannen asukkaan kaupungin - omalla puolellaan rajaa! Asiaa auttoi myös se, että yhdellä kolmesta armeijasta oli ranskalainen kenraali komentajana, mukanaan ranskalaisia, brittiläisiä ja amerikkalaisia joukkoja.

Italialaisten pienoissukellusveneiden miehistöt toimivat urheasti Aleksandrian satamassa, kuten italialaiset yksittäistaistelijat useinkin. Ilmavoimat eivät pärjänneet erityisen hyvin, mutta kyseessä oli käsittääkseni 90-prosenttisesti huonon kaluston vika. Loput 10 prosenttia selittyvät surkealla johdolla.

KÄM: Tosi on, Italian sotahistoria ja Kreikan talouspolitiikka noudattavat samaa kaavaa: 1) Sössitään asiat 2) Liittolaiset tulevat pelastamaan 3) Lopulta kaikki häviävät 4) Italia/Kreikka pääsee rauhanteossa voittajaksi.

Ironmistress kirjoitti...

Caporettossa vielä italialaisten komentajana oli Luigi Cadorna, jossa yhdistyi Douglas Haigin säkenöivä äly, Jean Joffren strateginen nerokkuus, Erich Ludendorffin psykologinen silmä ja Paul von Hindenburgin vireys Leon Trotskin kurinpitotaitoon. Cadorna mm. otti jälleen käyttöön kurinpitokeinon nimeltä decimatio. Lopputulos oli juuri täsmälleen se, mistä keisari Maurikios aivan erityisesti varoittaa - moraalin täydellinen romahtaminen.

Italialaiset pärjäävät, samoin kuin ranskalaiset, mainiosti kunhan heillä ei ole italialaista komentajaa.

Anonyymi kirjoitti...

Italialaisen komentajan joukoissa "taistelleena" (KFOR) kirjoituksesi lämmitti kuin kuuma glögi joulukuun pakkasilla. Kiitos.

Markku kirjoitti...

Miksi italialainen upseerikunta on surkeaa? Kai siihen on joitakin selityksiä pakko olla?

Anonyymi kirjoitti...

"Aasien johtamat leijonat" on aika osuva luonnehdinta. Yksi näistä leijonista, Diego Manzocchi lepää sankarihautausmaalla Hietaniemessä.

Jaska Brown kirjoitti...

Kiitos kommenteista.

KFOR-Ano: Mieleni teki liittää loppuun juttua Italian armeijan edesottamuksista toisen maailmansodan jälkeen, mutta en löytänyt tarpeeksi mehevää aineistoa. Ilmeisesti sitä kuitenkin olisi...

Markku: Olen ihmetellyt ihan samaa. Italialainen sotilas-, upseeri- ja esikuntakoulutus ovat perinteisesti käsittääkseni olleet korkeatasoisia, moni suomalaisupseeri on käynyt maassa oppia hakemassa. Samoin sotilastekniikan alalla italialaiset tuotteet ovat aina olleet täysin vertailukelpoisia sivistysmaiden vastaavien kanssa. Joten missä vika? Perustuisivatko ylennykset enemmän syntyperään ja suhteisiin kuin kykyihin ja ansioihin? Eli törmäämme jälleen kerran meritokratiaan... Ainakin IM:n mainitsema kenraali Cardona on erinomainen esimerkki täystomppelista johtamisesta.

Ano2: Kaikki kunnia Manzocchille, kuten myös muille vapaaehtoisille.

Ironmistress kirjoitti...

Chris Dunning esittää Italian ilmavoimista kertovassa kirjassaan "Courage Alone" syyksi sen, että Italian armeijassa on ollut perinteisesti hyvin jyrkkä luokkajako upseerien ja aliupseerien sekä miehistön välillä. Upseerikunnan ja alaisten välillä on ollut hyvin heikko side - toisaalta kommunikaation ja toisaalta ymmärryksen välillä, johtoporras ja suorittava porras ovat olleet kaksi eri maailmaa.

Tilanne voisi olla pelastettavissa, jos olisi hyvä aliupseerikunta. Mutta tästä puolesta Italian armeijassa (ja ilmavoimissa) ei juurikaan pidetty huolta. Upseerien ja aliupseerien välillä ei ollut samanlaista lujaa sidettä kuin Saksan, Britannian tai Suomen armeijoissa, ja toisaalta myös miehistön ja aliupseerien välillä oli kuilu. Lopputuloksena oli varsin kaoottinen komentoketju. Sun Tzu varoittaa tästä - ohessa snipetti englanninkielisestä käännöksestä:

If the troops are strong but the officers weak, this is called INSUBORDINATION

If the officers are strong but the troops weak, this is called DETERIORATION.

If the officers are angry and insubordinate, doing battle with the enemy under anger and insubordination, and the general does not know their abilities, this is called COLLAPSE.

If the general is weak and not disciplined, his instructions not clear, the officers and troops lack discipline and their formation in disarray, this is called CHAOS.

If the general cannot calculate his enemy, and uses a small number against a large number, his weak attacking the strong, and has no selected vanguard, this is called SETBACK.


Oma syynsä on myös logistiikalla. Dunningin mukaan Italian ilmavoimien logistiikka oli varsin kaoottinen, ja jäänyt lapsipuolen asemaan. USA:n armeija on aina osannut logistiikan; Italian ei.

Niinpä lopputulos oli, että lentäjät joutuivat sitten taistelemaan yksinomaan urheudellaan, kun mitään muuta ei enää ollut millä taistella.