Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


Sivalluksia (Pikakommentteja)


perjantai 26. syyskuuta 2014

Kohtaamisia


Itä-Länsi

1944
Elias katsoi palavaa rynnäkkötykkiä järkyttyneenä. Liekehtivästä StuG III:sta kapusi yksi ainoa mies, nousi soihtuna sen päälle seisomaan rojahtaen sitten telaketjujen viereen maahan. Elias ei ehtinyt edes ajatella, vaan pomppasi ylös asemista ja alkoi juosta.
JR 5:n toinen pataljoona oli siirretty Itä-Karjalasta junilla Perkjärven läheisyyteen. Miehet olivat purkautuneet junista suoraan rintamaan revenneeseen aukkoon. JP 2 oli muutaman rynnäkkötykin tukemana perääntymässä.
- Soininen, et mene! Tapatat itsesi, alikersantti ehti huutaa.
Elias ei huutoa kuullut, vaan juoksi kyyryssä. Hänen maailmaansa mahtui vain palava mies.
Pentti tajusi hämäräsi kyenneensä haavoittuneenakin ja osumasta huumaantuneena kömpimään ulos palavasta vaunusta. Sitten tajunta sammui.
Elias syöksyi miehen viereen ja huiski liekit sammuksiin. Vasta sitten hän tajusi, että vihollinen tulitti yhä. Hän makasi liikkumatta, arvioiden oikeaa hetkeä. Kun se tuli, hän tempaisi miehen palomiehen otteeseen hartioilleen ja lähti juoksemaan. Metallin maku tulvahti suuhun, hän tajusi että oli vain yksi yritys, ei mahdollisuutta edetä lyhyin syöksyin kuten opetettu oli. Suojaa ei ollut.
Pentti havahtui hetkeksi kipuun miehen selässä. Nyt Ketolan poikaa viedään, hän ehti ajatella ennen kuin tajuttomuus armahti.
Selvittyään suuren kivenlohkareen taakse Elias pudotti miehen selästään huohottaen väsymyksestä. Luutnantti ilmestyi paikalle.
- Soininen saatana. Että pitää olla ihmisen kaksikymppisenä nuori ja hullu. Mutta olipa temppu. Ja nyt kaksi miestä kantaa tuon panssarimiehen JSP:lle ja vähän äkkiä.

1977
Noustessaan autosta Elias vilkaisi pihamaalla odottanutta Artoa. Ajomatka Parikkalasta Lappajärvelle oli melkoinen. Vaikka matkalla oli taukoja pidetty, Elias venytteli hetken ennen kuin tervehti poikaansa paremmin. Maire tuli myös ulos autosta ja katseli ympärilleen. Peruskuulumisten jälkeen Arto tokaisi:
- Mutta eiköhän lähdetä katsomaan Ullan vanhempia. Pääsette aloittamaan Itä-Länsi -ottelun. Teidän majapaikka on tuolla yläkerrassa, saatte nukkua rauhassa niin olette huomenna häissä virkeitä. Ullan äiti on hakemassa kellarista tavaraa, mutta tuleva appiukko näyttääkin tuolta juuri könyävän verannalle.
Pienikokoinen isäntämies asteli pihalle. Maire oli jäänyt ottamaan tavaroita autosta, joten mies käveli Eliasta kohti. Arto ei sanonut mitään, hän tiesi isännän haluavan itse hoitaa esittelyt.
- Jaaha, hyvää päivää ja tervetuloa Pohojanmaalle. Pentti Ketola.
- Elias Soininen. Kiitoksia, mukava tavata näin ensimmäistä kertaa.


Laivat yössä

1974
Pauliina hyväili nuorukaisen hiuksia kädellään. Hotellihuoneen ikkunasta näki Kanarian hämärtyvän illan. Pari viimeistä päivää olivat olleet upeita ja seksintäyteisiä. Nyt olisi aika kysyä. Se kysymys, jota varten hän oli nuorukaisen vietellyt. Jonka takia tämä tunsi Pauliinan vain hänen ensimmäisellä etunimellään Katri. Sukunimi oli kyllä oikea, matkalaukussa ja hotellivarauksessa luki Katri Virtanen, mutta heitä oli Suomessa kymmenittäin. Pauliina oli vastavalmistunut ja tiesi, että parin vuoden kuluttua hänellä saattaisi olla jo mies ja perhe. Sitä ennen hän halusi kuitenkin vielä kokea yhden asian, edes kerran elämässään.
- Jouni…
- Mmmhh…
- Sinähän ymmärrät, että tämä ei enää jatku kotimaassa. Olimme vain kaksi laivaa, jotka kohtasivat toisensa yössä. Minä olen kolmekymmentä, sinä kahdeksantoista.
Taidan olla maailmanhistorian ensimmäinen nainen, joka lisää ikäänsä viisi vuotta, Pauliina ajatteli ja jatkoi:
- Me emme enää tämän jälkeen tapaa. Me asumme sitä paitsi aivan eri puolilla maata.
- Tiedän ja ymmärrän.
- Mutta minulla olisi sinulle yksi seksiin liittyvä pyyntö.
- No sehän kiinnostaa aina. Anna tulla.
Pauliina kumartui Jounin puoleen ja kuiskasi tämän korvaan. Hän näki Jounin silmien rävähtävän selälleen. Sitten poika nyökkäsi.

2001
Saija istui aivan liian pienelle tuolille, joten Jouni asettui vaimonsa viereen pulpetille tyytyväisenä siitä, ettei jalkoja tarvinnut koukistella. Loppujenkin vanhempien etsiytyessä paikalle Jouni rypisteli kulmiaan mietteliäänä. Jostain minä tuon naisen tunnen. No, sattumaa. Helsinki on tietysti iso kaupunki, mutta kyllähän tällä seudulla liikkuviin ihmisiin on hyvinkin törmännyt. Ehkä me ajamme vastakkain työmatkoilla.
Pauliina katsoi etupulpetilla istuvaa miestä. Mistä minä tuon miehen tunnen? Sitten hän ravisteli ajatuksen syrjään. Oli tärkeämpiäkin asioita kuin miettiä jotakuta, jonka kasvot ovat saattaneet jäädä mieleen vaikka rautakauppakäynniltä.
- Hyvää iltaa kaikille ja tervetuloa tähän eskarilaisten ensimmäiseen vanhempainiltaan. Minä olen siis Pauliina Jokela, teidän lastenne opettaja.


Kilpakumppanit

1980
Minna kiristi vauhtia viimeisessä kaarteessa. Tuo likka ei kyllä minua voita, hän päätti.
Suomessa elettiin Moskovan olympialaisten odotuksessa. Euroopan mestari Martti Vainiolta odotettiin paljon. Kaarlo Maaninka oli juuri antanut lisänäytöt ja selvinnyt kisoihin. Vanhan mestarin Lasse Virénin kunto oli arvoitus.
Mikä tuo tyyppi oikein luulee olevansa, Minna ajatteli kuullessaan hengityksen takaansa. Minä näytän sille.
Minnan perhe oli viettämässä isän viimeistä kesälomaviikkoa. Lomakylän johtaja oli ideoinut lasten olympialaiset. Maastojuoksun nuorin sarja oli kahdeksanvuotiaat ja siitä alaspäin.
Käännyttiin maastosta kentälle. Minna näki toisen pikkutytön kirivän vierelleen loppusuoran auetessa.
Muut olivat jääneet jo kauas taakse. Voittokamppailu käytäisiin näiden kahden välillä.
- ”Hyvä Tiina!”, huusi joku nainen. Vastapainoksi Minna kuuli vanhempiensa ja isoveljensä kannustuksen. Minna puristi viimeiset voimanrippeensä, näki kuinka tyttö ei enää päässyt yhtään kauemmas hänestä, sitten etumatka muuttui tasapeliksi ja lopulta Minna tajusi olevansa edellä … ja maalissa, voittajana.

1994
Minna kiristi vauhtia viimeisessä kaarteessa. Tuo likka ei kyllä minua voita, hän päätti.
22-vuotiaiden SM-kisojen viisituhatta metriä oli ratkeamassa. Minna oli ennakkosuosikki, pudottanut muut kilpailijat jo matkalla. Paitsi tätä yhtä.
Mikä tuo tyyppi oikein luulee olevansa, Minna ajatteli kuullessaan hengityksen takaansa. Tällä matkalla eivät mailerit juhli, hän päätti.
Tiina Johansson oli ilmestynyt juoksupiireihin kuin tyhjästä. Tai oikeastaan Ruotsista. Tyttö oli muuttanut sinne vanhempiensa työn takia 80-luvun vaihteessa ja kilpaillut siellä. Kuitenkin keskimatkoilla, ja pari viimeistä kautta olivat loukkaantumisten takia menneet pieleen. Nyt Tiina oli päässyt takaisin kuntoon ja lähtenyt haastamaan ikätoveriaan pidemmälle matkalle.
Loppusuora avautui. Minna näki kilpakumppaninsa kirivän vierelleen.
Muita kilpakumppaneitaan Minna oli osannut arvioida ennen kisaa. Mutta ei Tiinaa. Se on maileri, eikä ole koskaan juostu samassa kisassa aiemmin, Minna oli sanonut valmentajalleen ennen kisaa.
Mailerin kiri, Minnan päässä välähti. Mutta periksi en anna, perkele. Täytyyhän sen olla jo puhki tuolla kuntopohjalla. Minna puristi viimeiset voimanrippeensä, näki kuinka tyttö ei enää päässyt yhtään kauemmas hänestä, sitten etumatka muuttui tasapeliksi ja lopulta Minna tajusi olevansa edellä … ja maalissa, Suomen mestarina.


Rauhoittelua

1981
Arja kiiruhti pihan poikki kohti rappukäytävän ovea. Helkutin professori, hän ajatteli. Gradun puiminen oli vienyt suunniteltua pidempään, se vanha jäärä oli motkottanut lähdekritiikistä. Nyt kyllä myöhästyn treeneistä, kun en aamulla pakannut kamoja valmiiksi. En mitenkään ehdi kämpältä kentälle ajoissa. Kaupassakin pitäisi käydä, mutta se saa jäädä… mitä hittoa?
Rappukäytävään astuessaan hän kuuli lapsen itkua. Silmän totuttua hämärään hän näki alle kymmenvuotiaan pojan rappusilla itkemässä, kivusta irvistäen.
- Mikä sinulla on hätänä?
Hän kumartui pojan yläpuolelle. Poika oli tuntematon, ei tässä rapussa tuonikäistä kyllä asunut.
- Mä… kaaduin. Jalkaan sattuu. Nilkka…
Arja siirsi katseensa alemmas. Vasen nilkka oli luonnottoman näköisessä kulmassa.
- Mitä tapahtui?
- Mä olin tuossa pihalla leikkimässä ja tulossa sisään. Sattuu…
Portaat olivat kierreportaat. Poika oli varmaan mennyt liian lähellä reunaa ja astunut harhaan, Arja ajatteli.
- Sisään? Et sä kyllä täällä asu.
- Mä oon täällä Hesassa isosiskon luona käymässä… auuu.
Arja otti poikaa kädestä ja nosti tämän terveen jalkansa varaan.
- Pystyt kävelemään, kun minä tuen. Missä kerroksessa?
- Ekassa.
- Niin tietysti, muuten olisit mennyt hissillä.
Arja auttoi pojan ylös. Nyyhkytys lakkasi. Poika otti tukevan otteen ja kinkkasi yhdellä jalalla portaat. Tasanteella Arja soitti ovikelloa.
- Mikä sun nimes on, hän kysyi pojalta.
- Pekka.
- Reippaasti meni.
Ovi aukesi. Arja oli nähnyt ikäisensä naisen aiemminkin, mutta uutena asukkaana ei ollut vielä ruvennut juttusille.
- Hei. Pekka taisi nyrjäyttää nilkkansa. Sulla on varmaan auto, niin saat kuskattua hoitoon.
- Ai kamalaa… joo, on.
Hetken selvittelyn jälkeen Arja kiipesi seuraavaan kerrokseen. No, tulipa tehtyä päivän hyvä työ, vaikka tämän takia harkoista myöhästynkin, hän tuumaili.

2005
- Mun pitää nyt käydä vessassa, Sanna sanoi ja nousi pöydästä.
Arja odotti, että tytär oli ehtinyt kuuloetäisyyden päähän ja käänsi sitten katseensa Pekkaan. Tämä istui häntä vastapäätä rauhallisena. Liian rauhallisena ja itsevarmana, Arja ajatteli.
- Ootsä tän jutun kanssa tosissasi?
Pekka nojautui eteenpäin laittaen kyynärpäänsä pöydälle, nyrkit yhdessä, leuka niihin nojaten. Hän antoi katseensa kiertää hetken huoltoaseman kahviota. Sitten hän suuntasi sen suoraan Arjan silmiin.
- Olen.
Muuta hän ei sanonut. Arja tajusi, että ei sanoisi vaikka kuinka odottaisi. Ja aikaa oli rajallisesti. Sanna tulisi kohta takaisin, ja hänen olisi sanottava se mikä oli pakko.
- Sanna on vasta kahdeksantoista. Täysi lapsi. Sinä olet - mitä? Yli kolmekymmentä kuitenkin. Teillä on kova tie edessä.
Arja katsoi Pekkaa tiukasti. Tämän ilme ei värähtänytkään. Tuossa lujuudessa oli jotain luottamusta herättävää, hän ehti ajatella.
- En minä tullut sinulle esittäytymään Sannan pyynnöstä. Tulin omasta halustani. Kun minä tämmöiseen lähden, minä lähden tosissani. Tiedä se.
Arja sulki silmänsä. Muutaman sekunnin ajan hän punnitsi. Ne olivat luopumisen sekunnit.
- Tämä on Sannan tahto. Minä annan sille siunaukseni. En siksi, että minun olisi pakko, vaan siksi että haluan. En ole sinua ikinä tavannut, mutta Sanna kertoi eilen paljon. Ja se, mitä hän kertoi, on tänään mielessäni vahvistunut.
Edelleenkin Pekka istui ilmeettömänä. Arjaa huolestutti. Eikö tuokaan saanut mitään tunnereaktiota aikaan… mutta sitten Pekan huulilla karahti hymy.
- Kiitos. Tiedätkö, kun Sanna näytti minulle valokuva-albumiaan pari kuukautta sitten, ajattelin sinun kuvasi nähdessäni: Tuon naisen kanssa minä tulen hyvin toimeen. En tainnut erehtyä.
Pekan selän takaa Arja näki tyttärensä lähestyvän. Hetken hän kummasteli, miksi Sanna hymyili helpottuneesti. Sitten hän tajusi oman ilmeensä heijastuvan tämän kasvoilta.


Tien varressa

1991
Timo tunnisti liftarit välittömästi. Samat tamperelaiset heput, jotka olivat eilen Ruisrockissa olleet heidän vieressään Billy Idolin konsertissa. Hän jarrutti ja ohjasi auton tienviereen. Kavereiden löntystellessä kohti Timo mietti, että ei ollut tyypeistä liiemmin pitänyt. Eikä edes muistanut toisen nimeä. Toinen oli Kalle. Mutta olisipa matkaseuraa, tie Orivedelle veisi joka tapauksessa Tampereen kautta ja velipoika oli jäänyt Turkuun opiskelukämpälleen. Ja mukava tehdä kavereille palvelus.

2012
Kääntyessään mutkasta Kalle odotti jälleen näkevänsä sinne kadonneen auton perävalot. Sen sijaan iltahämärässä valokeilaan ilmestyi tiellä toikkaroiva hirvi ja auto katollaan tienposkessa. Kalle löi liinat kiinni. Hirvi raahusti ojan yli toista takajalkaansa vetäen. Pulssi löi lähes kahtasataa vauhdin hidastuessa kävelynopeuteen.
Timo avasi silmänsä. Hän ymmärsi heti, mitä oli tapahtunut. Ammattimies katsoi alaspäin – samassa hän tajusi, että se minkä piti olla alhaalla, olikin ylhäällä – kohti jalkojaan. Nähtyään vammansa hän sairaanhoitajan koulutuksellaan tiesi, että aikaa ei olisi paljon. Apua oli saatava ja äkkiä. Kännykkä oli tietysti takintaskussa takapenkillä, tavoittamattomissa.
Kalle vilkaisi ojaan päätynyttä autoa. Perä oli tielle päin, pyörät kohti taivasta. Katto ei ollut painunut pahasti sisään, joten kuljettajalla tuskin olisi hätää. Ja hänellä oli kiire kotiin. Jos hän olisi tiennyt konsulttikeikan venyvän parilla tunnilla, hän olisi varannut hotellihuoneen. Nyt piti yötä myöten ajella. Auttakoon joku muu. Kalle painoi kaasua.

7 kommenttia:

Kumitonttu kirjoitti...

Kaurismäkeläistä minimalismia.

Jaska Brown kirjoitti...

Vai vielä kaurismäkeläistä... vaikea sanoa, kun en ole yhtäkään Kaurismäkien leffaa kestänyt katsoa viittä minuuttia.

Yrjöperskeles kirjoitti...

Piti lukea muutamaan kertaan. Pisti miettimään, että montakohan kertaa on törmännyt ihmiseen, jossa on jotain tuttua, jota ei osaa hahmottaa. Ainakin haluaisin tavata sen täysin tuntemattoman hepun, joka veti minut ylös suonsilmäkkeestä joskus vuonna 1973 tai sinnepäin.

Becker kirjoitti...

Tässä on kyllä jotain tuttua, sillä joskus on tapahtunut, että törmää johonkin henkilöön ja sitten alkaa miettimään, että hänessä on jotain tuttua, mutta en pysty mitenkään yhdistämään.
Asia sattaa mennä ohi, ellei sitten vastapuoli tervehdi iloisesti nimeltä ja allekirjoittanut alkaa tekemään epätoivoista hakuammuntaa jotta pystyisi kohdistamaan tervehtijän johonkin menneeseen tapahtumaan.
Tuiki piinallista.

Olin faijani kanssa aikoinaan kävelemässä Hesan Aleksilla, kun eräs vastaantuleva herrasmies tervehti häntä ystävällisesti. Aikansa rupateltuaan isäni kanssa me jatkoimme matkaa. Kotvan kuluttua faija totesi:"Herää vain yksi kysymys, kuka hän oli?"
Isäni tosin tunsi toimiensa johdosta lukuisasti ihmisiä, joten ei ihme.

Jaska Brown kirjoitti...

Yrjöperskeles: Tässä oli siis kymmenen kohtausta, 5 x 2. Puolet niistä oli ihan stetsonista vedettyjä, mutta puolessa oli jonkinlainen pohjatausta omasta tai tutun elämästä - missä enemmän, missä vähemmän.

Becker: Lohduttavaa tietää, etten ole ainoa jolle käy noin. Viimeksi tänään minua morjasti ohikulkija ja minä tietysti takaisin. Tiedän että tunnen hänet jostakin yhteydestä, mutta en kuolemakseni muista mistä.

Anonyymi kirjoitti...

Oli muuten kova meuhkaus mediassa A. Stubbin tuloksesta. Tulos ei ollut kuin hyvä kovan kuntoilijan tulos, kun otetaan huomioon Berliinin maratonin huippunopea reitti.
Hallituksessa istuvista ministereistä Tuomioja on juossut huomattavasti kovempaa.

Kansanedustajista löytyy vielä kovempaa sakkia maratonilla, esim. Anssi Joutsenlahti (persut) on juossut reilusti alle 2.30 h.
Juha Väätäisen maratontulosta en tiedä.

Henri Mannisen upealle suoritukselle oli oma uutisensa Hesarissa.
Tässä linkki:
http://www.hs.fi/urheilu/a1411869791834

Anonyymi kirjoitti...

Oho, meni näköjään väärään blogaukseen.
Nyt teksti on myös oikeassa blogauksessa.