Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


Sivalluksia (Pikakommentteja)


keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Peace, man!

Alfred Nobelin kuoltua upporikkaana ilman jälkeläisiä hän testamenttasi omaisuutensa jaettavaksi vuosittain myönnettävinä viitenä Nobelin palkintona. Yksi näistä oli Nobelin rauhanpalkinto. Rauhanpalkinto poikkeaa kaikista muista palkinnoista siinä, että se on ainoa, jonka saajaa ei päätetä Ruotsissa. Sen jakaa Norjan kansanedustuslaitoksen eli suurkäräjien valitsema Nobel-komitea. Usein herättää ihmetystä, miksi ruotsalaisuuteen niin kiinteästi kuuluvista palkinnoista yhden myöntäminen on annettu ulkomaille. Selitys, kuten yleensä kummallisuuksissa, löytyy historiasta. Nobelin kuollessa Ruotsi ja Norja olivat personaaliunionissa eli niillä oli yhteinen hallitsija ja ulkopolitiikka, vaikka molemmat maat hoitivat sisäisiä asioitaan itsenäisesti. Ei tiedetä syytä sille, miksi Nobel päätti antaa rauhanpalkinnon nimenomaan Norjan eikä Ruotsin kansanedustuslaitokselle. Yleisimmin esitetty epäilys on, että tällöin rauhanpalkinto olisi poliittisesti riippumattomampi, koska ulkopolitiikasta päätti joka tapauksessa Ruotsi. Tämä meni siinä mielessä poskelleen, koska Norja itsenäistyi jo 1905. Erityisesti toisen maailmansodan jälkeen, kun Ruotsi oli puolueeton ja Norja kuului NATO:oon, tämä herätti tietyissä piireissä närkästystä. Mikä tietysti oli oikein mukava asia.

Rauhanpalkintoja on jaettu 116 vuoden ajan, mutta 19 kertaa - lähinnä sotien takia - palkinto on jätetty jakamatta. Niitä on siis myönnetty 97 kappaletta. Koska palkinto voidaan jakaa useammalle vastaanottajalle, palkinnon on saanut kaikkiaan 104 henkilöä ja 23 organisaatiota. Pikantti yksityiskohta on, että palkinto on myönnetty 16 naiselle, mikä on enemmän kuin yhdelläkään toisella palkinnolla. Jokainen aviomies voi toki pohtia, onko jotain ironiaa siinä, että naiset ovat saaneet eniten nimenomaan rauhanpalkintoja.

Jos palkinto on myönnetty 97 kertaa, niin ei ole mikään ihme että joukkoon mahtuu huteja. Kyynikko sanookin, että varmin tapa saada Nobelin rauhanpalkinto on aloittaa pitkä, sekava sodanomainen tila ja vuosien levottomuuksien jälkeen solmia horjuva rauha. Niinpä onkin aiheellista listata kymmenen historian pahinta rauhanpalkintojen mokaa. "Mokalla" ei välttämättä tarkoiteta kiistanalaista, selvästi poliittista palkintoa. Tällaisista esimerkkejä ovat vuosien 1935 ja 1975 nobelistit Carl von Ossietzky ja Andrei Saharov. von Ossietzky oli pasifisti (mukava idea sinänsä, mutta ei toimi niiden kanssa jotka ovat valmiita tappamaan aseettomia) ja natsi-Saksan toisinajattelija siinä missä hänen myöhempi kollegansa Saharov toimi samassa tehtävässä Neuvostoliitossa. Molemmat palkinnot olivat poliittisia ja herättivät aikoinaan melkoista keskustelua. Kohtuullisen hyvin kohdilleen ne kuitenkin osuivat.

Mutta sitten Nobelin rauhanpalkinnon hutilyönnit, top 10:

10. Anwar Sadat ja Menachem Begin, 1978
Camp Davidin sopimus oli sinänsä menestys. Jimmy Carterin välityksellä neuvotellussa sopimuksessa Egypti suostui tunnustamaan Israelin olemassaolon ja Israel palauttamaan Siinain niemimaan Egyptille. Eivätkä maat ole sittemmin sotineet. Jimmy Carter sai itsekin rauhanpalkinnon 2002, ihan ansioista. Väitetään baptisti-Carterin presidenttikaudellaan ihmetelleen, miksi Israel ja arabit eivät kykene elämään keskenään sovussa kuten kelpo kristittyjen pitäisi.
Palkinnon ironia on sen saajien taustoissa. Begin oli aikoinaan kelpo Irgun-terroristi, joka oli vastuussa mm. pommiräjähdyksestä, jossa kuoli 91 brittihallinnon edustajaa. Ennen palkintoa häntä pidettiin kansalliskiihkoisena kovan linjan haukkana. Sadat puolestaan oli toisen maailmansodan aikana saksalaisten puolella ja sen takia vankilassa. Sodan jälkeen hän oli mukana Nasserin tekemässä vallankaappauksessa ja presidentin uskollinen avustaja kaikissa myöhemmissä Israelin vastaisissa sodissa. Nasserin kuoltua Sadat itse aloitti Jom Kippur -sodan 1973, vain viisi vuotta ennen Nobelin rauhanpalkintoa. Karman laki iski Sadatiin, hänet ammuttiin attentaatissa 1981 suorassa TV-lähetyksessä.

9. Frank B. Kellogg, 1929
Palkinto myönnettiin Kellogg-Briandin sopimuksesta, jossa kiellettiin sodankäynti politiikan välineenä. Sopimus solmittiin 1928. Kolme vuotta myöhemmin Japani hyökkäsi Kiinaan ja toinen maailmansota alkoi yksitoista vuotta myöhemmin. Siinä välissä käytiin mm. Gran-Chachon sota, Abessinian sota ja Espanjan sisällissota. Sopimuksen merkittävin saavutus oli se, että enää maat eivät uskaltaneet julistaa toisilleen sotia, hyökkäsivät ihan muuten vain muina miehinä.
Nobel-komitea ei ottanut yhdestä kerrasta opikseen, vaan myönsi sopimuksen ansiosta vielä toisenkin rauhanpalkinnon 1931.

8. Jody Williams ja ICBL, 1997
Palkinto maamiinojen vastaiselle kampanjalle. Kätevää Williamsille, joka on amerikkalainen. Onko tarvetta miinoittaa Kanadan vastaista rajaa, häh? Meksikon raja ehkä joo, mutta kyllä se siitä kunhan Trump rakentaa muurin. Toinen tunnettu maamiinojen vastustajahan oli prinsessa Diana, mikä on tietysti kätevä valinta saarivaltiossa elävälle. Ei liene sattuma, että palkinto myönnettiin heti Dianan kuoltua.
Lopputulos kampanjasta on ollut se, että Ottawan sopimuksen ansiosta maamiinoista on luovuttu niissä maissa, joissa tehtiin tarkat miinakartat eikä siviilejä kuollut niihin. Kun taas kehitysmaissa tästä ei nakata paskojakaan, ainoa lopputulos on ollut se että enää ei saa sivistyneitä miinoja, vaan pitää turvautua epäluotettavampiin tilapäisvälineisiin. Jalantynkä pystyyn jokainen, jonka mielestä meni putkeen.

7. Nelson Mandela ja Frederik Willem de Klerk, 1993
Palkinto tuli oikeasta aiheesta, mutta väärään aikaan ja vääriin osoitteisiin. Mandelalle olisi kuulunut rauhanpalkinto vasta kymmenen vuotta myöhemmin, kun hän oli onnistunut estämään Etelä-Afrikassa saman romahduksen, mitä tapahtui siirtomaissa eurooppalaisvallan päätyttyä. Ainakin toistaiseksi pakka on pysynyt jollain lailla kasassa Mandelan kuolemankin jälkeen. Mikä on todella kovan luokan suoritus, sillä toimivan järjestelmän rakentamista paljon vaikeampaa on hoitaa asia siten, että seuraajienkin aikana asia toimii.
Palkinnon puolustamiseksi on sanottava, että sinänsä ajatus oli hyvä. Valta siirtyi loppujen lopuksi rauhanomaisesti. Mutta siitä palkinto ei olisi kuulunut Etelä-Afrikan viimeiselle vähemmistöpresidentille de Klerkille. Eikä myöskään Mandelalle, joka sentään oli ollut 60-luvulla aseellisen taistelun kannattaja Umkhonto we Sizwen tehdessä verisiä terrori-iskujaan. Oikea osoite palkinnolle olisi ollut Etelä-Afrikan apartheid-hallinto, jota olisi edesmenneiden Verwoerdin ja Vorsterin tilalla edustanut viimeinen varsinainen apartheid-johtaja P. W. Botha. Osoittihan apartheid-hallinto empiirisellä kokeella, että kafferikin oppii käyttäytymään ihmisiksi, kun sitä istuttaa ensin 27 vuotta vankilassa.

6. , Shimon Peres ja Jitzhak Rabin, 1994
Jasser Arafat: terroristi, jonka johtama PLO oli vastuussa sadoista kuolemista Israelissa ja ympäri maailmaa.
Shimon Peres: yksi vuoden 1956 sodan merkittävimmistä suunnittelijoista.
Jitzhak Rabin: puolustusministerinä murskaamassa 1980-luvun lopun ensimmäistä palestiinalaisten kansannousua.
Palkinnon aihe: Israelin ja Palestiinan rauhansopimus.
Lopputulos: Rauha Lähi-itään, israelilaisten ja palestiinalaisten yhteisymmärrys, arabien luopuminen Israelin hävittämisestä ... HERÄÄ PAHVI!

5. Al Gore ja IPCC, 2007
Palkinto ilmastonmuutoksen vastaisesta työstä tyypille, joka asuu tuhannen neliön kartanossa, jonka energiankulutus on 20-kertainen normiin nähden ja lentää yksityissuihkarilla? Jep, uskottavaa. Mitä taas ilmastonmuutokseen tulee, niin mikä on nykytilanne?
Teorian kannattajat: tilanne on vain pahentunut.
Teorian vastustajat: ilmastonmuutos ei aiheudu ihmisen toimista.
Jotenkin kuvittelisi, että palkinto myönnettäisiin siitä että on saanut jotain aikaan eikä siitä, että huutaa asioiden olevan perseellään.

4. Henry Kissinger ja Le Duc Tho, 1973
Palkinnon perusteena olivat neuvottelut Vietnamin sodan lopettamiseksi. Eli kolmekymmentä vuotta enemmän tai vähemmän riehunut sota, jota rauhansopimus ei suinkaan lopettanut, ainoastaan poisti Yhdysvaltojen mukanaolon.
Kissinger toki siinä mielessä palkintonsa ansaitsi, että hän oli tullut remmiin vasta sodan jo riehuessa ja onnistui tosiaan neuvottelemaan USA:n pois sodasta. Tosin siinä matkan varrella hän oli ulkoministerinä osaltaan vastuussa sodan leviämisestä naapurimaihin.
Le Duc Tho puolestaan oli Vietminhin johtajia, sotinut kolmekymmentä vuotta armotonta sissisotaa jossa siviilien henki ei paljon painanut. Thon kunniaksi on myönnettävä, että hän kieltäytyi ottamasta palkintoa vastaan.

3. Norman Borlaug, 1970
Tämä on tietysti hyvin epäreilua Borlaugia kohtaan. Ei kai ole keksinnön tekijän vika, jos hänen keksintöään käytetään väärin. Ja tarkalleen ottaen tässä ei ole edes siitäkään kyse, vaan siitä että keksintöä käytettiin ennen kuin muita ongelmia yritettiin ratkaista. Joten kritiikki kohdistuu Nobel-komiteaan, ei Borlaugiin. Borlaug kehitti vihreän vallankumouksen, jonka ansiosta maataloustuotannon tehokkuus moninkertaistui. Tarkoituksena oli poistaa köyhyys ja nälänhädät maailmasta. Tämä olisikin onnistunut ilman kehitysmaiden tolkutonta väestönkasvua. Kuusikymmentä vuotta sitten maailmassa oli kaksi miljardia ihmistä. Nyt on seitsemän miljardia.
Kasvu on lähes täysin tapahtunut kehitysmaissa ja sen takia olemme kohta törmäämässä ihmiskunnan historian suurimpaan katastrofiin. Mikäli vihreää vallankumousta ei olisi koskaan ollut, tätä ei tapahtuisi vaan väkiluku olisi pysynyt noin kahdessa-kolmessa miljardissa, koska kehitysmaissa ei olisi ruoka riittänyt. Tai sitten olisi tietysti voitu hoitaa asia siten, että olisi ensin laitettu kehitysmaiden väestönkasvu aisoihin ja poistettu köyhyys vasta sitten. Nyt seuraus väestönkasvusta on se, että kehitysmaalaiset muuttavat sivistysmaihin ja samalla sivistysmaat muuttuvat kehitysmaiksi.

2. Barack Obama, 2009
Palkinto myönnettiin virallisen perustelun mukaan "puheista ydinaseita vastaan ja maailmanrauhan puolesta". Tämä oli häveliäs kiertoilmaisu todelliselle palkinnon myöntämisen syylle, joka voidaan ilmoittaa lyhyesti "neekeriydestä".
Ihan noin niinkuin ajatuksena, muistaako joku jossain valtiomiestä joka ei olisi puhunut ydinaseita vastaan ja maailmanrauhan puolesta? Sitä paitsi Nobelin testamentissa käytetään sanamuotoa "tehnyt eniten...", mutta kai puhuminen on jo savolaisittain aloittamista vaille tekemistä. Tosin Obamalla on ollut kahdeksan vuotta aikaa, eikä hän ole vielä aloittanut.

1. Euroopan Unioni, 2012
Jos tämän palkinnon olisi tarkoitus kiittää rauhan säilyttämisestä, niin se tuli kyllä viisikymmentä vuotta myöhässä. Tai ainakin kaksikymmentä, jos hyväksytään hyvät aikomukset. Tämän myöntäminen 2012 oli jo vittuilua. Tai julmaa pilaa.
Euroopan unionin palkitseminen kansainvaellusten kynnyksellä oli ihan sama kuin Neville Chamberlain ja Adolf Hitler olisi palkittu 1938 Münchenin sopimuksesta. Tai itse asiassa Nobel-komitealla kävi Hitlerin kanssa hyvä tuuri. Rauhanpalkinnon saaja päätetään myöhäissyksyllä. Münchenin sopimus allekirjoitettiin syyskuun viimeisenä päivänä 1938, jolloin se tapahtui liian myöhään vuoden 1938 Nobelia ajatellen. Sopimus keväällä, ja taddadadaa, Nobel syksyllä 1938. Seuraavalle vuodelle Hitlerille ehdottetiinkin Nobelia, mutta komitea oli jälleen onnekas ja sota ehti alkaa 1. syyskuuta. Olisi Aatu saanut vähän pidätellä hyökkäystään, olisihan se ollut komeaa pistää stukat ja panssarit liikkeelle tuoreena rauhannobelistina. Aivan kuten Euroopan unioni paistattelee päivää munattomana ja aikaansaamattomana tuoreena nobelistina matukriisin kanssa.

6 kommenttia:

Juntti kirjoitti...

Sotahistoriaa tunteville jom kippur-sota oli melko epätavallinen arabien sodaksi. Sotasuunnitelma tehtiin huolella ja sitä myös noudatettiin. Mutta sitten... no, joka tapauksessa Israel ei ole koskaan ollut niin lähellä "mereen työntämistä".

Kumitonttu kirjoitti...

Enpä tiennyt tuota Hitlerin rauhannobel-ehdokkuutta. Mutta sentään hänet valittiin Time-lehden vuoden mieheksi 1938. Vuotta myöhemmin saman arvonannon sai Stalin. Ja uudestaan 1942.

Cosiddetto kirjoitti...

Hyvin pohditut ja perustellut hutit. Omasta mielestäni ottaisin kyllä listaan mukaan sekä Martti Ahtisaaren v 2008 että Malala Yousafzain v 2014. Ahtisaaren palkinnon ontot perusteet on esittänyt hyvin Keijo Korhonen kirjoissaan. Malalan palkinto oli puolestaan puhtaasti poliittinen ja suunnattu Talebaneja vastaan, joka ei tietysti sinänsä ole mikään huono peruste. Mutta mitään ihmeempää työtä rauhan eteen ei kyseinen henkilö ollut ehtinyt tehdä. Mutta mielipide kysymyksiähän nämä ovat. Kenen ennakoit olevan tämän vuotinen saaja?

Anonyymi kirjoitti...

No joo. Nobelin rauhanpalkinto kuluu henkilökohtaiseen ignore-kategoriaan,peace.

Yksi mielenkiintoisimmista asioista on se, että näppituntumalta moni ydinfyysikko on saanut kemian palkinnon. Ydinkemia (sinäänsä mielenkiintoinen alakategoria, koska kemisteille ydin kuuluu yleensä sinne ignore-kategoriaan, koska vaikutus elektronien tanssiin on yleensä mitätön.) Sieltä se viisasten kivi lopulta kuitenkin löytyi. Oh the Fe:y

Jaska Brown kirjoitti...

Juntti: Joo, sillä kertaa taisivat kuunnella neukkuneuvonantajia, joten teoriapuoli oli kunnossa. Mutta käytäntö arabiarmeijoilla oli sitten ihan jotain muuta.

Kumitonttu: Tuskin Hitler olisi Nobelia saanut, mutta onhan se kutkuttava ajatus. Ja kuten listasta ilmenee, on niitä jaettu huonommistakin syistä kuin Münchenin sopimuksesta.

Cosidetto: Kun ottaa huomioon, että Ahtisaaren Nobel tuli Goren ja Obaman välissä, niin sehän alkaa näyttää suorastaan erinomaiselta. Tänä vuonna Nobel piti myöntää jollekin tuntemattomalle, kun ei ollut sopivaa sissijohtajaa tarjolla.

Ano: Niinpä, eikös se fysiikan ja kemian raja kulje elektronin ja protonin välissä?

Anonyymi kirjoitti...

Aiheen vierestä: http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-2000002504491.html


"Hjallis Harkimolta koskettava puhe eduskunnassa: Dan-poika vaihtanut vuoden aikana 3 kertaa koulua kiusaamisen takia – ”Toivon, että tälle tehdään jotain”"

Joo, kyllä joskus on ihan järkeviä puheenvuoroja eduskunnassa, tuo on yksi niistä. Ei riitä että on kielto, vaan kiellon rikkomisesta pitää olla seuraamuksia. Ruukinmatruuna ehdotti taannoin rikosvastuuikärajan alentamista 12 vuoteen. Kannatan lämpimästi ajatusta. Loppuisi pahin hilluminen mm.yläkouluissa kun voisi häkki heilahtaa tai ainakin tuntuvasti sakkoa tulla pahoinpitelyistä, omaisuuden turmelemisesta/varkauksista tai vaikka kunnianloukkauksesta.

Muistan myös lukeneeni sellaisestakin tapauksesta että jonkun pojan pyörän jarruja oli peukaloitu koulun pihalla, ja tämä oli lähtenyt ajamaan sitten. Jäi auton alle ja kuoli koska jarrut eivät toimineet. Rikosoikeudellisesti kyseessä lienee törkeä kuolemantuottamus?