Tervetuloa!



Hakemisto (Aiempien kirjoitusten pikahaku)


Viikkojuttu (Viikon pääpauhanta)


tiistai 9. toukokuuta 2017

Kovan onnen kundi


Kesämökki sijaitsi pienen lahden rannalla keskikokoisella järvellä. Jo ulkomuodosta arvasi, mitä sisällä oli. Tupa, kaksi pientä makuukamaria, keittiönurkkaus. Koska erillistä rantasaunaa ei ollut, saattoi päätellä ulko-ovesta toiseen suuntaan kääntyessä päätyvänsä pesuhuoneeseen ja pieneen saunaan. Mökki, jollaisia Suomessa oli tuhansia. Poikkeavaa oli se, että parhaillaan mökin pihaan ajoi kaksi poliisiautoa. Tavallinen partioauto ja mustamaija. Ilman vilkkuja ja sireenejä, joten kiirettä ei ollut.

Neljä poliisia asteli määrätietoisesti kohti mökin ovea. Tarkkailemaan tottuneet silmät poimivat mökin pihalta yksityiskohtia. Siisti pihapiiri, puuliiteri ilmeisen täynnä koska seinustallakin oli halkopino, grillikota, savustuspönttö, laituri, soutuvene, katiskoja rannalla. Vähän ränsistyneen näköiset lasten keinut ja leikkimökki, perunamaa mutta ei kukkaistutuksia. Jämptin sinkkumiehen mökki, lapset jo kasvaneita eikä lastenlapsia, raportoivat aivot alitajuisesti.

Ensimmäinen poliisi pysähtyi portaille, kumartui ja nosti kynnysmaton.
- Avain oli siellä missä pitikin. Eli näyttää pahasti siltä että viesti ei ollut mikään uhkaus.
Oven avauduttua poliisi katsoi hetken ympärilleen ennen kuin astui sisään. Varsinaista eteistä ei ollut, takka oli heti ovensuussa tuvan sillä puolella.
- Ja takan reunalla on kirjekuori, jossa lukee SILLE JOKA OVEN AVASI. Katsotaan…
Poliisi repäisi kuoren auki ja otti esiin paperilapun. Siististi kahtia leikattu aanelonen, koneella kirjoitettu.

- No niin. Luetaanpas:
“Oletan että ex-vaimoni on toiminut ohjeiden mukaisesti, joten tätä lukee poliisi. Mikäli on käynyt toisin, niin pyydän ystävällisesti että lukija soittaa poliisit paikalle nyt välittömästi ja siirtyy odottamaan heidän saapumistaan ulkopuolelle eikä lue pidemmälle. Kiitos.
Arvoisat poliisit. En tiedä, mitä ex-vaimoni on hälytyskeskukseen kertonut ja mitä sieltä on teille kerrottu, joten parasta että selitän mitä on tapahtunut. Lähetin ex-vaimolleni tekstiviestin aamulla ja kehotin lukemaan sähköpostin, jonka laitan iltapäivällä. Hänellä ei ole voinut olla aavistustakaan, mitä se sisältää. Iltapäivän posti lähti automaattisesti ajastimella. Sen lähtiessä olin jo kuollut. Postissa kerrottiin yksinkertaisesti, että se on laitettu ajastimella, olen jo tappanut itseni, mitään ei ole tehtävissä ja pyydettiin, että hän soittaisi poliisit. Kehotin antamaan ohjeet, että avain löytyy kynnysmaton alta ja takan reunalla on kirje, joka neuvoo mistä ruumis löytyy. En halunnut mökkiä sotkea, joten tein tekoni ulkosalla.
Mökistä länteen noin viidenkymmenen metrin päässä kohoaa järveen viettävä jyrkänne. Jyrkänteen takana, korkeimmalta kohdalta hieman alaspäin parinkymmenen metrin päässä kasvaa jykevä mänty, joka ei näy järvelle eikä mihinkään muualle kauas. Olen hirttänyt itseni sen oksaan. Tikkaat löytyvät männyn juurelta, ei tarvitse niitä etsiä mukaan.
Pyydän anteeksi teiltä, että joudutte suorittamaan tämän ikävän velvollisuuden. Uskon kuitenkin, että tämä oli se tapa, jolla sivullisille aiheutui vähiten riesaa. Toivon teidän ymmärtävän, että tein tekoni olosuhteisiin nähden välttämättömistä syistä ja tämä oli parasta kaikkien asianosaisten kannalta. Ex-vaimolleni olen jo viestissäni myös pahoitteluni esittänyt, mutta näin että hän on kuitenkin paras vaihtoehto tiedon lähettämiseen.”

- Että tämmöinen tapaus. Allekirjoitus näkyy unohtuneen. Mutta lähdetään etsimään ruumista saman tien.
Tuvan eteisnurkkaukseen ahtautuneet poliisit kääntyivät kannoillaan ja poistuivat ovesta. Paitsi Lahtinen. Jokin sai hänet epäröimään.
- Menkää te edeltä. Minä katson täällä vähän ympärilleni.
Lahtinen seisoi hetken paikallaan. Jotain outoa tässä paikassa oli. Jokin ei ollut kohdillaan. Sitten hän rypisti kulmiaan. Kaikki muut paikat olivat tiptop-kunnossa, mutta nurkan takaa näkyvän pöydän tuolit eivät. Sen ympärillä oli viisi tuolia, yksi päädyssä ja kaksi molemmin puolin. Tai oikeastaan Lahtinen näki niistä vain neljä, sillä vastakkaisen puolen kauemman tuolin peitti takan kulma. Hän vain tiesi, miten tuolien täytyi olla. Ja tämän puolen tuolit eivät olleet siististi pöydän alla, vaan aivan kuin paikaltaan riuhtaistuna. Lahtinen otti askeleen tupaan päin ja näki viidennen tuolin. Se oli nurin pöydän takana. Sitten hän näki muutakin ja jähmettyi hetkeksi paikalleen ennen kuin aloitti kuumeisen toiminnan.



Kuusi tuntia aiemmin:

Jarkko asetti tikkaat männyn oksaa vasten ja otti köyden. Olisi tietysti ollut helpompaa, jos olisi solminut köyden valmiiksi mökillä, mutta se ei olisi tuntunut oikealta. Hän halusi tehdä kaikki käytännön toimenpiteet tällä paikalla. Köydestä löytyivät merkinnät, jotka hän oli tarkoin mitannut. Jarkko teki hirttosolmun huolellisesti oikealle kohdalle ja testasi sen liukua. Kaikki kunnossa. Hän oli laskenut köyden pituuden tarkasti käyttäen vanhaa brittiläistä taulukkoa. Hän ei kuolisi tukehtumalla, vaan niskan katkeamiseen.

Jarkko kapusi tikkaille. Köyttä hän ei vielä laittanut kaulaansa. Työturvallisuusriski. Ensin solmu tarkkaan laskettuun kohtaan, sitten alas tikkailta ja tikkaiden siirto vähän sivummalle ettei hän pudotessaan törmäisi niihin. Vasta sitten köysi kaulaan ja hyppy kuolemaan. Juuri tietyltä tikkaan puolalta, jotta pudottu matka olisi riittävä niskan katkeamiseen, mutta liian lyhyt ettei koko pää irtoaisi. Vanhan männyn oksa oli miehen reiden paksuinen ja joustamaton. Ja silmukka oli asetettava täsmälleen oikeaan asentoon.

Jarkko laskeutui tikkailta alas, siirsi niitä metrin sivummalle ja kiipesi uudelleen. Hän tarttui köyteen molemmin käsin, huokaisi ja kohotti silmukkaa asettaakseen sen kaulaansa…

-KRÖHÖM!

Jarkko oli pudota tikkailta säikähdykseltään. Köysi tipahti käsistä, hän otti toisella kädellään otteen tikkaista ja kääntyi katsomaan.

Vain muutaman metrin päässä tikkaista seisoi mies. Hoikka, jäntevän oloinen. Ehkä viisissäkymmenissä, mutta hiukset olivat jo hohtavan valkoiset. Käsittämättömän rauhallisen oloisena olosuhteet huomioiden. Jotain eteeristä hänessä oli.

- Tulehan Jarkko sieltä alas. Varovasti ettet loukkaannu. Melkein tipahdit äsken, anteeksi että säikäytin noin.

Ääni oli rauhallinen ja varma, mutta siinä oli jotain niin käskevää, että Jarkko totteli heti. Laskeutuessaan hän tajusi, että mies oli kutsunut häntä nimeltä, vaikka oli täysin tuntematon.

- Kuka sinä oikein olet?

Mies hymyili vinosti.
- Sinun uusi suojelusenkelisi. Äläkä katso noin kummissasi. Olen tosissani.

Jarkkoa huimasi. Totta. Jotain outoa miehessä tosiaan oli. Nuo vitivalkoiset hiukset ja rauhallisuus. Onko tämä harhaa, hän kysyi itseltään. Okei, otinhan minä varmuuden vuoksi muutaman Buranan ja erinäisiä rohkaisuryyppyjä, mutta ei niiden pitäisi vielä näin rajusti vaikuttaa. Vaikka viinankäyttöön en olekaan tottunut.
- Ei Jarkko, ei tämä ole unta. Minä olen ihan oikeasti sinun suojelusenkelisi.
- Mitä helvettiä? Luetko sinä ajatukseni?

Mies naurahti.
- No, osittain. Kuuluu toimenkuvaan. Mutta en pysty siihen ihan täydellisesti. Ja toivoisin, ettet mainitsisi sanaa ”helvetti” tässä yhteydessä. Toimenkuvaan kuuluu myös se, että yritän estää sinua päätymästä sinne.

Jarkko alkoi vapista. Polvet tuntuivat pettävän alta.

- Eiköhän mennä tuonne sinun mökillesi. Saat istua siellä aloillesi. Voidaan käydä tilanne läpi ja miettiä yhdessä, miten tästä eteenpäin.

Pari minuuttia myöhemmin suojelusenkeli istui mökin pöydän ääreen. Jarkko tajusi, että oli kulkenut tänne kuin sumussa ja vasta nyt tilanne alkoi hahmottua.
- Keitäpä kahvit, niin päästään turinan alkuun, enkeli kehotti.
- Voisi tehdä hyvää. Juovatko henkiolennotkin kahvia?
- Silloin kun olemme peitetehtävissä, joo. Tämä ruumis toimii ihan normaalin ihmisruumiin tapaan.

Jarkko vaikeni eikä enkelilläkään tuntunut olevan vielä puhehaluja. Napsautettuaan kahvinkeittimen päälle hän istui enkeliä vastapäätä. Tämä avasi suunsa paljastaen hohtavan valkoiset hampaat.
- Kerropa nyt mikä ajaa miehen siihen tilanteeseen, että se ottaa tikkaat, köyden, vaseliinia ja etsii tukevan oksan?
- Eikös se nyt ole siellä yläkerrassa hyvin tiedossa tämä minun elämäni?
- No on toki, mutta ei sitä kuinka itse sen koet ja miten olet tuntenut.

Tuossa on tavallaan järkeä, Jarkko mietti. Ja kun nyt tämä viinakin alkaa vaikuttaa, niin antaa sitten tulla. Enkeli huomautti vielä:
- Katsos kun se on hyväksi sinulle itsellesikin. Puhumalla tajuaa miten olet tähän joutunut ja sitten sinua on helpompi auttaa uuteen alkuun.
- Uutta alkua tässä olisi kaivannut koko elämän ajan. Tää on nimittäin mennyt alusta lähtien ihan päin helvettiä, tai siis anteeksi tuon sanan käyttö, päin persettä. Mutta tämä on sitten pitkä juttu.
- On meillä tässä aikaa.

Jarkko veti henkeä, selvitti hetken ajatuksiaan ja aloitti.

- No siis mähän olin ei-toivottu lapsi. Äiti tuli raskaaksi ja päätti pitää minut. Mitä se myöhemmin katui ja sain sen kyllä kuulla. Menivät isän kanssa sitten naimisiin, mutta avioliitto oli onneton. Äiti oli koulun keittäjä ja isä merimies. Äijä oli yleensä töissä ja milloin oli kotona, niin riitelivät ja huusivat. Muita lapsia ei ollut. Kun mä olin seittemän ja eka luokalle menossa, äijä pakkasi kamansa ja muutti pois. Molemmat menivät pian uusiin naimisiin. Mä asuin periaatteessa äidin luona, mutta aina kun isä oli töistä vapaalla, äiti heitti minut sen luokse että sai olla uuden miehensä kanssa. Eikä isä tästä tykännyt. Kovaa työtä ja sitten kun on lomaa, niin aina on edellisen suhteen penska jaloissa pyörimässä. Ja isällä oli heti se uusi nainen ja kohta minulla kaksi sisarpuolta. Isän puolelta siis. Äidin puolelta niitä tuli kolme.

- Perhe-elämä, tai siis eihän mulla perhettä ollut. Mä olin se ylimääräinen. Uusi isäpuoli oli välinpitämätön, mitä nyt motkotti että on yksi suu liikaa ruokittavana. Äiti pisti minut aina vahtimaan nuorempia sisaruksia, kun olin kymmenen vuotta niitä vanhempi. Mielellänihän minä sitä tein, mutta mitään kiitosta en saanut. Siinä toisessa perheessä tilanne oli vähän toinen. Jos isäpuoli oli välinpitämätön, niin äitipuoli vihasi. ”Taasko se on täällä”, se sanoi aina isälle kun tulin. Yritin siellä auttaa lastenhoidossa, että hyväksyttäisiin, mutta äitipuoli käski painua helvettiin siitä sotkemasta. ”Sen saamarin huoran äpärä ei minun lapsiini koske”. Isä ei viitsinyt puuttua. Sitten isäpuoli rupesi ryyppäämään. Ei se onneksi väkivaltaiseksi ruvennut, mutta kunniani sain kyllä aina kuulla. Ja äiti syytti minua siitä. ”Jos sinua ei olisi, me oltaisiin saatu elää yhtenäisenä, onnellisena perheenä eikä Jussikaan ryyppäisi.”

- Että semmoinen lapsuus minulla. Yritin minä auttaa. Siivosin, hoidin pikkusisaruksia jos annettiin. Mutta enimmäkseen pyörin poissa kotoa. Tiukkaahan molemmissa paikoissa oli taloudellisesti, kukaan ei ollut hyvin palkatuissa hommissa. Keksin jotain mikä sitten auttoi. Tykkäsin liikkua luonnossa ja rupesin harrastamaan kalastusta. Keräilin tyhjiä pulloja, sain niistä rahaa ja ostin niillä tarvikkeita. Onkia, virvelin, myöhemmin pilkkivehkeet. Kävin tosi paljon kalassa. Toin kalat kotiin, äiti teki niistä ruokaa. Ajattelin että tällä maksan elatukseni. Äitipuolellekin vein, mutta se vain sanoi että hän ei rupea niitä siivoamaan. Joten opettelin itse perkaamaan ja keittokirjoista tekemään ruokaa. Astiatkin tiskasin. Vaan ei kiitoksen sanaa. Mutta se hyvä puoli oli, että opin laittamaan ruokaa ja kalastus on aina ollut lempiharrastukseni. Nuorena se oli minulle pakopaikka ja samaa se on yhä.

- Nyt vanhemmat ovat jo kuolleet. Isä kuoli muutama vuosi sitten autokolarissa ja äiti rintasyöpään samoihin aikoihin. En liiemmin kaipaile. Kun kotoa alle kakskypäsenä lähdin, niin enpä enää paljon nähnyt. Eikä mulla ole välejä nuorempiin sisaruksiinkaan. Silloin kun vielä asuin kotona, auttelin niitä aina läksyissä ja muutenkin, mutta kotoa lähdettyä ne olivat sillä tavalla väärässä iässä minun kannaltani. Siinä kymmenvuotiaita, kun minä olin jo aikuinen. Vanhemmat eivät halunneet päästää niitä minun luokseni, minä taas vain harvoin kävin kotona. Vieraannuttiin eikä yhteys palannut aikuisinakaan. Pyytelin niitä käymään, mutta eivät tulleet. Yksi sanoi että pidän itseäni niin paljon parempana kuin heitä, koska he ovat vain amiksen käyneitä. Paskan marjat. Viimeksi näin vanhempien hautajaisissa. Joulukortit laitan aina ja synttärikortit myös, mutta arvaa vain saanko itse, vaikka heidän lapsiaankin olen aina muistanut. Vaikka en ole kaikkia edes nähnyt, mutta mun mielestä suku on aina sukua.

- Koulussa mä pärjäsin hyvin. Ja sekös luokan kavereita nyppi. Jouduin heti alussa kiusatuksi. Koko peruskoulu oli ihan samaa. Jos vastasin tunnilla oikein, sain kuulla olevani saatanan hikari. Jos vastasin tahallani väärin, sain kuulla olevani saatanan idiootti. Jos minulla oli pipo päässä, niin ”vittu mikä lälläri”. Jos olin paljain päin, niin ”kattokaa, sen aivot on paleltuneet”. Jos nojasin koulun seinään enkä tehnyt mitään, niin ”kattokaa kun paska-Jarkko luulee olevansa”. Ei auttanut muu kuin käpertyä itseensä. Kukaan ei halunnut olla mun kanssa. ”Meeks taas kalaan, kusipää? Ihan itekses saat mennä.” Vaikka en koskaan edes uskaltanut ketään pyytää.

- Mä en vieläkään tajua mikä siinä oli. Mä yritin. Ihan oikeesti mä yritin. Koitin tehdä asiat samalla lailla kun muut. “Kattokaa, paska-Jarkko matkii kun ei muuta osaa!” Eikä se ollut pelkästään tietty porukka joka kiusasi. Oli siinä tietty ydinryhmä, pahimpana jenginjohtaja Vellu eli Veli-Pekka. Nekin, jotka eivät olisi halunneet kiusata, Vellu pakotti mukaan. ”Eksä nyt muka uskalla tolle paskalle mitään sanoa?”, ja hyväksyntää saadakseen ne menivät tietysti mukaan. Enkä mä osaa siitä niitä syyttää. Ehkä olisin tehnyt itse samoin.

- Joskus paloi hermo, kun ne tönivät käytävällä. Sitten tapeltiin. Mä kun olen tämmönen vähän keskikokoa isompi kaveri ja vahva jo silloin, niin turpiinhan ne ottivat. Ja minä sain syyt niskoilleni, kotimuistutukset ja jälki-istunnot. Kerran mä kuulin nurkan takana, kun yksi opettaja sanoi toiselle että ”se Jarkko joutuu aina tappeluihin, kun se ärsyttää muita”. Eli mä olin opettajienkin silmissä syyllinen.

- Sitten mä menin lukioon. Tosin kumpikaan vanhemmista ei olisi halunnut, kun amiksessa olisi selvinnyt ilman oppikirjoja. Mä kuitenkin sanoin, että mulla on ysin keskiarvo ja meen kesätöihin ja maksan vaikka itte ne kirjat. Kuten sitten maksoinkin. Onneksi siihen aikaan sai alaikäisetkin duunia. Mä jaoin lehtiä, olin tehtaalla tsupparina, raksoilla hommissa, sano mikä vaan hanttihomma niin mä oon sitä melko varmasti tehnyt.

- Lukiossa ei enää kiusattu. Mutta en mä päässyt mihinkään piireihinkään. Sosiaaliset taidot oli olemattomat ja kai musta huokui jotenkin se ulkopuolisuus. Kun yritti välitunnilla kävellä johonkin porukkaan, niin kummasti se ympyrä tiivistyi ainoalta avoimelta kohdaltaan ja sitä jäi vain tuijottamaan jonkun selkää. Mutta en mä enää välittänyt. Oli se tilanne kuitenkin sata kertaa parempi kuin peruskoulussa.

- Siinä vaiheessa tytöt alkoi tietysti kiinnostaa. Mutta ei mulla olisi ikinä ollut rohkeutta pyytää ketään treffeille. Ja tytöt vaistosi sen kiinnostuksen. Pysyivät visusti loitolla. Lukion tokalla oli vanhojen tanssit. Mä olin kerännyt puoli vuotta rohkeutta että saisin pyydettyä sitä salaista ihastustani pariksi. Ja sitten yksi kaveri meni sillä ekalla harjoitustunnilla nenän edestä ja pyysi sen. Sillä oli vielä tyttöystävä ykkösluokalla, joten siinä suhteessa otti tuplasti päähän. Meidät parittomat arvottiin jonkun pariksi. Kun yksi likka nosti lapun jossa oli minun nimeni, näin kuinka naama vääntyi inhosta. Kävelin saman tien salista ulos enkä mennyt enää liikkatunneille niin kauan kuin tansseja harjoiteltiin. Liikkaopet näki mitä tapahtui eikä sanoneet mitään. Poissaoloja eivät merkinneet, mikä on ehkä ystävällisin asia mitä mulle on ikinä tehty.

Jarkko hörppäsi kahvia. Yksi epäilys oli alkanut itää päässä.

- Kuules nyt enkeli. Sun siis pitäis olla mun suojelusenkeli. Kerropa nyt ihan omin sanoin mitä on mennyt pieleen. Sä kuulit nyt tähän asti ja niin kuin hyvin tiedät, niin eipä tää loppuelämäkään ole varsinaisesti ruusuilla tanssimista ollut. Niin että mitenkäs olet omaa duuniasi hoitanut.

Enkeli näytti vaivaantuneelta, jos nyt enkelit voivat vaivaantuneelta näyttää.

- No katsos. Et ehkä muista, mutta silloin kun seisoit vielä siellä tikkailla, sanoin että olen sinun uusi suojelusenkelisi. Entinen sai potkut.
- Oli totisesti aikakin. Mutta olet mulle silti selityksen velkaa.
- Kaikki enkelit eivät hoida hommiaan kunnolla. Me valvotaan toki, miten ihmisillä menee ja jos jollakulla menee poikkeuksellisen huonosti siihen nähden, mitä hän ansaitsisi, hälytyskellot soivat ja tutkitaan, onko suojelusenkeli ajan tasalla. Mutta sinun kohdallasi kävi nolosti. Siis sullahan oli hyvä duuni, olit terve, oli lapsia etkä ollut sortunut esim ryyppäämään avioerosi jälkeen. Ihmiset tekevät omat valintansa, me enkelit vain järjestetään niille mahdollisuuksia ja suojellaan pikkujutuilta. Jos joku sotkee oman elämänsä ihan itse, ei me sille paljon mahdeta. Mutta sun kohdalla ei ollut mitään hälyttävää. Vasta viime hetkellä huomattiin, että kyse oli siitä että sinä olit vastoin kaikkia todennäköisyyden lakeja tapellut omin avuin itsesi noin hyvään tilanteeseen. Itse asiassa suojelusenkelisi taisi olla jonkinlainen psykopaatti, joka näki sinussa tilaisuutensa. Hän huomasi, että sinä jatkat taistelua vaikka mikä olisi ja kasasi sinulle tahallaan vaikeuksia. Suuresti asiaa yksinkertaistaen: hän käytti vaikutusvaltaansa ja sai sinut tekemään pieniä asioita siten, että kaikki kohtaamasi ihmiset alkoivat inhota sinua. Ja koska sinulla silti meni kohtuullisesti, kukaan ei huomannut mitään. Mutta nyt prosessi on käynnissä ja suojelusenkelisi siivet ovat kuivumassa, kuten meilläpäin on tapana sanoa. Minä olen nyt tässä uutena ja koska oli kiire, en kunnolla ehtinyt perehtyä tiedostoosi. Siksi on hyvä kuulla omasta suustasi nämä jutut. Kun sitten poistun tästä ruumiista, tutustun edeltäjäni kirjanpitoon ja selvitän, mitä voisimme tehdä korvataksemme kärsimyksesi. Muistat varmaan Jobin kirjan, vähän samaan tapaan.

Pieni hymynkare nousi Jarkon kasvoille, mutta se katosi äkkiä hänen tajuttuaan jotakin.

- Mutta hetkinen. Jos te kaverit teette tätä ihmisille edes joskus, niin miksi helv… ei kun siis miksi kukaan ei kerro tämmöisistä.
- Yksinkertaista. Kun poistun, heräät jonkin ajan kuluttua kämpän lattialta etkä muista tästä mitään.
- Enkö minä sitten mene ja yritä hirttää itseäni uudestaan, jos en kerran mitään muista?
- Et. Sinulla on kevyt, helpottunut olo. Sen saa aikaan tämä ripittäytyminen. Luulet ottaneesi liikaa rohkaisua, lääkkeiden ja viinan yhteisvaikutus on saanut sinut sammumaan, mutta nyt olo on parempi. Käyt vain vähin äänin hakemassa tikkaat ja köyden pois. Ja elämäsi saa uuden suunnan. Löydät nuoren, kauniin ja ihanan vaimon, uuden paremmin palkatun työpaikan, ne nyt ainakin sinulle kuuluvat. Lottovoittokin on kuulemma joskus järjestetty vastaavassa tapauksessa. Mutta nyt jatka kertomustasi, ole hyvä.

Epäilemättä tuntuu paremmalta, Jarkko ajatteli. Itse asiassa en muista että olisi koskaan tuntunut yhtä hyvältä. Edes silloin, kun nappasin sen viidentoista kilon hauen. Tuo selitti ihan kaiken. Ja tästä se elämä vihdoinkin alkaa hymyillä.

- No mä pääsin sitten ylioppilaaksi. Paperit oli tosi hyvät, sen kuin valitsee mitä menee opiskelemaan. Mutta sitä ennen päätin, että näytetään kaikille pitkät. Käyn armeijan ja tsemppaan itseni koko RUK:n tai ainakin yksikön priimukseksi. Kaikki saumat oli olemassa. Olin fiksu, treenannut itseni kovaan fyysiseen kuntoon ja huippumotivoitunut. Sitten menin vielä tarkoituksella kenttätykistöön, koska kuulin että sitä sanottiin ”kadettien aselajiksi”. Sieltä oli kuulemma helpointa päästä RUK:hon, koska vaatimustaso oli matalin, joten kadettikouluun pyrkivät hakeutuivat usein sinne. Ajattelin että tykistössä pystyn opiskelemaan ja lukemaan parhaiten, niin pärjään armeijassa. Paskat. Heti alokasaikana tuntui, että olen palannut takaisin peruskouluun. Jouduin tupakavereiden silmätikuksi välittömästi. En tajunnut taaskaan miksi, mutta nyt sen tiedän, kun kerroit. No, ajattelin että kyllä tämä tästä kunhan pääsee ensin AUK:hon. Sain testeissä parhaat pisteet aina, mutta eipä nimeä näkynyt AUK:hon lähtijöiden listalla. Koulutushaarassa luki että tykkimies. Menin saman tien patterin päällikön puheille ja kysyin miksi. Hän sanoi, että minulla ei ole johtajaominaisuuksia, koska palvelustoverini eivät kunnioita minua. Se siitä sitten ja vielä viisi kuukautta helvettiä samojen kiusaajien kanssa.

- Mietin mitä rupean tekemään ja päätin hakea opiskelemaan ekonomiksi. Raha-asiat kiinnostivat, kun oli joutunut niitä jo nuorena miettimään. Pääsin tietysti kauppakorkeaan sisään ongelmitta. Sen sijaan opiskeluelämään en päässyt sisään, mikä ei varmaankaan ole mikään yllätys. Yritin käydä bileissä, mutta siellä minut taas suljettiin piirin ulkopuolelle, vaikka vastoin luontoani biletin minkä osasin, join viinaa ja tarjosinkin.

- Sen verran olin kerännyt rohkeutta, että uskalsin opiskelijatyttöjä lähestyä. Tosin joka kerran kävi niin, että reaktio oli sama kuin heitä olisi lähestynyt limaetana. En tajua. Pärjäsin hyvin opinnoissa, kävin salilla bodaamassa eli kroppaakin löytyi. Enkä mä nyt mielestäni noin niin kuin mieheksi ruma ole. Ja rahaakin oli, olin säästänyt melkoisen siivun kesäansioista ja elin säästäväisesti. Ei vaan päässyt yhtään mihinkään, puhumattakaan että olis pimppaa lohjennut. Kerran seurustelin vähän aikaa yhden tytön kanssa. Mulla oli auto ja se sattui tarvitsemaan kuskausapua, kun muutti kamat ensin väliaikaiseen kämppään kuukaudeksi ja sitten varsinaiseen asuntoon. Sen kuukauden olin kuin kuumilla hiilillä, kun tyttö sanoi että nyt tarttee keskittyä opiskeluun, mutta kunhan saadaan se toinen muutto hoidettua niin katsotaan sitten. Sen jälkeen se ilmoitti että ”et ole oikein mun tyyppiä ja haluan olla muutenkin nyt vapaa”. Ja meni sitten puolen vuoden päästä kihloihin. En ollut edes pussaamaan päässyt. Pitäiskö tuota sanoa epäseksuaaliseksi hyväksikäytöksi? Purin pahan olon kalastukseen ja opiskeluun. Muutaman vuoden päästä valmistuin hyvillä papereilla ja lähdin hakemaan töitä.

- Silloin oli huono taloudellinen tilanne ja työpaikat kortilla tällä alalla. Sanottiin, että ”työhön halutaan ekonomi, merkonomi tai reipas juoksupoika”. Mulla oli kuitenkin niin hyvät paperit että pääsin useampaankin työhaastatteluun. Aina samoin tuloksin. Kun astuin ovesta sisään, pystyin lukemaan haastattelijoiden naamoista heti ensireaktiosta ”tota hyypiötä me ei ikinä palkata”. Eikä töitä irronnut, ennen kuin älysin hakea julkiselta sektorilta. Missä oli pakko palkata parhailla papereilla, vaikka muuten olisi ollut mitä vaan. Sain paikan Ely-keskukselta tuolta naapurikaupungista, tai TE-keskushan se silloin vielä oli. Ei mikään hohdokas, mutta ajattelin että jostain on aloitettava ja voin myöhemmin mennä yksityiselle tai edetä virkauralla. Ja paskat, samassa duunissa olen yhä.

- Muistan kun tulin taloon. Työpaikan miehillä oli kuulemma tapana pitää vuotuinen saunailta ja se oli heti saman viikon perjantaina, olivat kutsuneet minut sinne jo ennen kuin olin ketään edes tavannut, työpaikkahaastattelija kun oli ollut nainen. Harmi että oli, muuten eivät olisi kutsuneet. Minä menin ja ajattelin että tästä se alkaa, uusi elämä. Äijät puhuivat naisjuttuja ja kun en osannut mitään kertoa, niin ne arvasi. Muistan vieläkin sen osastopäällikön pilkallisen virneen kun se kysyi ”Milloin Jarkko olit viimeksi karvan päällä?” ja toiset nauraa räkättivät. Kai se naamasta paistoi, että olen Suomen ainoa 24-vuotias neitsyt. Toista kutsua saunailtaan ei tullut. Enkä olisi kyllä mennytkään. Yritin muutaman vuoden hakeutua muihin töihin, kun tiesin että etenemistie oli tukossa, mutta ei siitä mitään tullut. Luovutin. Onneksi työ oli itsenäistä eikä tarvitse paljon muiden kanssa olla tekemisissä. Ja hyvin on mennyt, oma tulosalue on tahkonnut erinomaista jälkeä. Arvostusta muiden silmissä se ei kyllä tuonut, kateutta vain.

- Mutta nuo naisasiat. Ai helvetti että ne painoivat. Mä asuin yksiössä vuokralla, ajattelin että en mä enempää vielä tartte, säästyy rahaa jos joskus perustais perheen. Siinä naapurissa asui yksi muija, jonka kanssa joskus tuli pari sanaa vaihdettua. Mua kahdeksan vuotta vanhempi, siivoojana töissä ja lihava kuin mikä, painoi varmaan jo silloin melkein sata kiloa. Lopulta, siinä vuoden päivät töissä oltuani mä aattelin että paskat. On se ihan ok noin muuten paitsi ulkonäöltä ja jos tekee asian selväksi ettei se luule liikoja niin peli on reilua. Mun on pakko päästä neitsyydestä. Ja jos tuokaan ei huoli niin sitten vedän itteni jojoon. Joten pyysin sen kahville ja löin faktat pöytään. Ehdotin ihan suoraan seksisuhdetta ilman sitoumuksia ja kerroin olevani täysin kokematon. Yllättäen se suostui.

- Jihuu, mä pääsen pukille! Se oli ensireaktio. Ja pääsin kanssa. Oli sovittu että käytetään kumia ja niin tehtiin. Silti se pamahti paksuksi melkein heti. Sanoi että abortti ei tule kysymykseenkään. Enkä mä olisi halunnutkaan. Ajattelin että paska mäihä, mutta kannan vastuuni. Vaadin isyystestin lapsen synnyttyä, vasta sitten mentiin naimisiin. Arvaa huviksesi sainko kuulla vuosien ajan siitä, etten luottanut häneen. Mutta kun en voinut tajuta miten ihmeessä se oli raskaaksi tullut. Olin joka kerta tarkistanut kumin jälkeenpäin ja se oli ollut ehjä. Vasta vuosia myöhemmin se paljasti mitä oli tapahtunut. Se oli ottanut kumin ja sanonut heittävänsä sen roskiin. Mutta se olikin mennyt vessaan ja tunkenut kortsun väärinpäin sisäänsä. Lopulta oli sitten tärpännyt.

- No me mentiin siis naimisiin. Päätin että rakastetaan sitten. Olihan se loppujen lopuksi ihan mukavasti käyttäytynyt. Enpä vaan silloin tiennyt että se oli teeskentelyä.

- Asunnot oli liian pieniä lapsiperheelle, sillä pieni kaksio ja mulla yksiö. Ruvettiin melkein heti katselemaan taloa, tyttö oli syntynyt tammikuussa, naimisiin menty huhtikuussa ja talo löytyi toukokuussa. Remonttikuntoinen, mutta sehän sopi koska sai tosi halvalla ja osasin itse tehdä lähes kaiken mitä piti. Muutama vuosi meni, mutta hyvä tuli. Velkaa ei tarvinnut remppakulut mukaan lukien kuin puolet talon hinnasta, mulla oli onneksi säästöjä. Ja kohtuuhyvä palkkakin, vaimo nyt ei paljon tienannut siivoojana ja äitiyslomalla mutta jotain kuitenkin. Kohta vaimo oli taas raskaana ja syntyi toinen tyttö vain reilu vuosi edellisen jälkeen.

- Siihen loppui avio-onni. Vaimo totesi että seksiä ei tartte enää harrastaa kun kaksi lasta on ja enempää ei haluta. Ja nalkutus alkoi. En kuulemma tienannut tarpeeksi, en ollut lasten kanssa tarpeeksi, en tehnyt kotitöitä tarpeeksi, no sähän varmaan tiedät. Emmä nyt tiedä. Tienasin tuplasti sen mitä vaimo, aina hoidin lapsia enkä mä nyt erityisemmin kodin ulkopuolella heilunut. Kalassa joskus kävin, mutta sitäkin vain varmaan kymmenen prosenttia siitä mitä poikamiehenä. Ja tulihan siitä syötävää pöytään. Mä luulen, että appivanhemmilla oli vaikutuksensa. Ne ei pitänyt minua tarpeeksi hyvänä tyttärelleen ja teki sen kyllä tiettäväksi. Puheenparsi oli aina sama: "Marjan talossa on keittiö remontoitu", "Marjan tyttäret leikkii niin nätisti keskenään"... kaikki oli aina Marjan sitä sun tätä. Tai no, oli yksi poikkeus. Kerran tuli puhetta raha-asioista ja appiukko kysyi minulta, että "paljonko SULLA on vielä tästä talosta velkaa jäljellä?". No, kauankos sitä nyt säästäväinen mies toisaalta maksoi. Talo oli muutamassa vuodessa velaton. Jolloin vaimo ilmoittikin että haluaa eron.

- Mutta tässä välissä täytyy kertoa yksi juttu. Mä päädyin mukaan yhdistystoimintaan! Olin liittynyt paikalliseen kalastusyhdistykseen ja mut valittiin yllättäen johtokuntaan ja taloudenhoitajaksi, kun olin alan miehiä. Olin tosi riemuissani, eka kerta kun mut haluttiin johonkin. Vaimo vain motkotti, että taas tuli ylimääräistä. Sanoin että ei sitä tiedä jos vaikka tästä poikisi yhteyksiä ja parempi työpaikka. No ei poikinut. Selvisi kyllä kohta miksi minut oli valittu. Edellisen jäljiltä kaikki asiat oli sekaisin ja mun piti hoitaa ne kuntoon. Ja puheenjohtaja nälvi koko ajan, haukkui selän takana minua johtokunnalle. Mutta siitä Pekasta vielä myöhemmin. Mulle riitti yksi kausi, kaksi vuotta. Ja ne haukut jotka tulivat perään siitä että ”karkasin vastuusta”. Se kokemus riitti mulle sosiaalisesta toiminnasta.

- Mut siis jäätiin siihen että vaimo halusi eron. No mikäs siinä auttoi. Parhaani olin yrittänyt mutta se ei riittänyt. Tytöt oli kahdeksan ja seitsemän. Talo oli maksettu, se jäi osituksessa vaimolle. Minä sain pitää toisen auton, kumma kyllä sen uudemman, ja kamani. Tein velkaa ja ostin tämän mökin. Ajattelin että rupean käymään täällä kalassa ja asun täällä, talviasuttavahan tämä on. Kuten teinkin. Ainoa ongelma oli tietysti se, että eihän täällä saanut asua. Tein yhden työkaverin kanssa sopimuksen. Virallisesti asun siellä alivuokralaisena, heidän talossaan kun on sellainen asuttava pihamökki. Käytännössä siellä ei ole muuta kuin postilaatikko minun nimelläni. Maksan virallisesti tilisiirtona vuokran ja työkaveri maksaa sen mulle pimeästi takaisin, tai siis reilun satasen vähemmän. Kannattavampaa kuin hankkia vuokrayksiö jota en tartteis kuitenkaan. Minulla on virallinen osoite satasella kuussa ja kaveri saa käyttää pihamökkiään kuten haluaa. Vaikka elatusmaksut ovat melkoiset, niin mökki tuli juuri maksettua. Ainoa vitutuksen aihe tässä paikassa on naapurit, kuinkas muuten. En varmaan olisi koko paikkaa ostanut, jos olisin tiennyt että naapurimökin omistaa se Pekka, joka oli kalamiesyhdistyksen peejii. Ja se tuntee täällä kaikki, kun on kylältä kotoisin. Piti kyllä huolen, että mun maine levisi. Eipä tarvitse paljon raitilla ihmisiä moikkailla. Vaan paskat siitä, muuten tämä on hieno paikka.

- Ajattelin että tytöt viihtyisi täällä. Rakensin leikkimökinkin ja yritin saada paikan mukavaksi. Siksi halusin tänne tuon toisen makuukamarinkin ja tein väliseinän, että tytöillä olisi oma huone. Hyvä kun on ollut raksalla, niin osasi tehdä itse. Mutta siinä vaiheessa kun tytöt olivat sen verran isoja, että niistä ei enää ollut juuri hoitamisen vaivaa, exä alkoi käännyttää niitä minua vastaan. Minä kun yritin täällä pitää vähän kuriakin eli vaatia että tekevät jotain taloustöitä eli vaikka tiskaavat ja rajoitin kännykkäaikaa. Ja vaadin vähän liikuntaakin, kun näin että alkavat olla ylipainoisia kuten äitinsä. Exä suuttui ja oli tyttöjen puolella. Uhkasi että tekee valituksen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja siinähän olen. Hiljeni kyllä vähän kun huomautin että jos minulta menee työ, niin menevät sinun elarisikin. Mutta tytöt vieraantuivat. Nyt ne eivät ole enää halunneet täällä käydä, kun ovat melkein aikuisia. Sanovat että ei kiinnosta kun mä olen aina vaan kalalla. Sen ajatuksen exä on kyllä istuttanut heidän päähänsä. Minä en kalalla käynyt silloin kun tytöt täällä olivat, paitsi että joskus oli tietysti pakko katiskat nostaa. Ja yritinhän minä tyttöjä saada joskus kalaan mukaan, mutta ei ne toiselle kymmenelle tultuaan enää halunneet.

- Nyt sitten tuli se viimeinen niitti eli YT-neuvottelut. Se iski sitten lopulta myös Ely-keskukseen jonka piti olla suojatyöpaikka. Ja minä joudun lähtemään. Eilen oli viimeinen työpäivä. Joten päätin että tämä oli sitten tässä, tämä poika menee köyden jatkoksi. Järjestin perintöasiat kuntoon, että tytöillä olisi jotain hyvää isältään ja muutenkin kaiken valmiiksi.

- Mutta tuossa tuo mun stoorini siis oli. Mä olen koko elämäni ihmetellyt mikä minussa on pielessä. Aina oon yrittänyt olla ystävällinen ja auttavainen, hoitaa hommani hyvin ja elää kunniallisesti. Silti on koko ajan tullut paskaa niskaan. Olen tuuminut että taitaa olla naamataulussa jotain vialla, kun kaikki inhoavat. Vaan tuo psykopaattinen suojelusenkeli selitti kaiken. Ja nyt haluaisin tietää mitä uusi toimenhaltija aikoo tehdä minun elämälleni?

Enkeli pyöritteli hetken päätään ja katseli pöytää. Sitten hän nosti katseensa suoraan Jarkon silmiin.

- Kerropa vielä yksi asia. Miten vanha sinä olitkaan?
- Täytän kohta nelkytkolme.
- Nelkytkolme vuotta. Ja uskot vielä enkeleihin.

Jarkko tunsi putoavansa pohjattomaan kuiluun. Hänen vastapäätään istuvan miehen kasvoille levisi ilkeä virnistys.

- Mä olin siinä kalliolla etsimässä korvasieniä, kun näin sun tulevan köyden ja tikkaiden kanssa. Ei tarvinnut olla erityinen Sherlock Holmes ymmärtääkseen mitä naama norsunperseenä oleva suomalainen mies aikoo niiden vermeiden kanssa tehdä. Sä et tunne mua, mutta mä tiesin kyllä sut. Mä oon kato tuon sun haukkumas Pekan siskonmies ja sen mökillä käymässä. Ja tiedän mä sut sattumoisin pidemmältäkin ajalta. Mä näes asun sun kotikaupungissas. Ja se sun luokan Vellu on mun toistakytä vuotta nuorempi pikkubroidi. Ai saatana, miten mä muistan jo sillon kun Vellu kerto susta ja me naurettiin yhdessä tommoselle paskanörtille. Ja nyt mä sain kusetettua sua oikein kunnolla. Tää juttu vaan pälkähti mieleen, mutta en ois ikinä uskonu että kukaan on niin ääliö että tää uppoais. Mutta sä oot. Emmä yhtään ihmettele että sulla on mennyt kaikki päin vittua paitti munat. Voi helvetin helvetti, Pekka, Vellu ja kaikki muut repee vielä liitoksistaan kun mä kerron niille ton kaiken vollotuksen mitä sä vuodatit...


Viisi tuntia myöhemmin:

Lahtinen ryntäsi mökin ovesta ulos. Kolme muuta poliisia oli juuri noussut viidenkymmenen metrin päässä olevan jyrkänteen päälle.
- Hei jätkät, tulkaa takaisin!
Muut pysähtyivät ja kääntyivät katsomaan. Partion päällikkö huusi:
- Miten niin?
- Ei se siellä ole. Täällä se on, mökin lattialla. Kuolleena, lyönyt puukon suoraan sydämeen.
Kolme poliisia katseli hämmentyneinä toisiaan.
- No selitäpä Lahtinen sitten kuka täällä roikkuu hirttäytyneenä?

22 kommenttia:

Yrjöperskeles kirjoitti...

Tää oli kyllä kertakaikkiaan hieno. Ja loppu oli juuri sellainen kuin sen pitikin olla.

anonymous kirjoitti...

Mitäpä tuohon voisi enää lisätä? Todistaa jälleen kerran (vaikka fiktiivinen kertomus onkin) että elämä on halveksittava, vihattava ilmiö, jonka hävittämiseen kaikissa muodoissaan olisi pyrittävä mahdollisimman pian.

Ironmistress kirjoitti...

Julma kertomus. Ja silti niin totta.

Anonyymi kirjoitti...

Aika sanattomaksi vetävää settiä. Yksi parhaista tähänastisistasi. Ikävämpi vaan, että tarinassa taitaa olla tottakin mukana vähintään se ns. toinen puoli...

Tuumailija kirjoitti...

Sattui pahasti sisimpään. Minäkin olen ainut lapsi ja kiusattu. Olin koulukiusattu vielä lukiossa ja armeijassakin. Koskaan en ymmärtänyt syytä miksi minua kohdeltiin kaltoin. Lapsena oli sentään kotona asiat hyvin ja olin toivottu lapsi, mutta murrosiässä äitini alkoi käyttäytyä minua kohtaan kurjasti. Jo ennestään raunioina ollut itsetuntoni murentui äidin takia olemattomiin. Olin hyvä koulussa, mutta masennuksen takia en saanut yo-todistusta kuin olisin alunperin halunnut. Armeijan keskeytin koska koulukiusaaminen palasi uudessa muodossa eikä pää kestänyt enää. Minut vapautettiin rauhanajan palveluksesta. Kismitti koska olisin halunnut kyllä suorittaa maanpuolustusvelvollisuuteni ja mennä johtajakoulutukseenkin.

Muutettuani kotoa äitini muuttui hirmuhallitsijaksi, joka yritti tuhota elämäni jopa parinsadan kilometrin päästä. Manipulointi ja henkinen vallankäyttö oli jatkuvaa. Pääsin leikiten yliopistoon, mutta äitini oli tyytymätön valitsemaani alaan (teknillinen). En koskaan saanut suoritettua edes yhden vuoden edestä opintoja. Naisia ei ole paljoa näkynyt, vaikka kuinka koetin olla heille kohtelias ja herrasmies. Yhdenkään säädön kanssa ei saatu edes päivän kestävää suhdetta, ja lopulta 23v:nä se ainoakin muutaman kuukauden kestänyt suhde oli lähinnä sitä että tyttöystävä valitti jatkuvasti mitä minussa oli vialla, vaikka kuinka yritin muuttaa itseäni paremmaksi. Tästä on kahdeksan vuotta aikaa ja sen jälkeen en ole enää edes halunnut yrittää.

Muutama vuosi sitten jätin lopulta yliopiston. Menin amikseen josta valmistuin. Koulukavereiden kanssa oli jossain määrin ihan jees, mutta lopulta erään valmistumista edeltäneen illanvieton päätteeksi minulle tarjottiin huumeita heidän taholtaan. Kieltäydyin ja kun myöhemmin koetin puhua tapahtuneesta, he väittivät ettei huumeita ollut olemassakaan ja olin valehtelija. Siihen paloivat välit.

Työkokemusta löytyy matkan varrelta yhteensä vain noin puolentoista vuoden ajalta. Matalan koulutustason hommia lähinnä, koska se korkeakoulututkinto jäi tekemättä. Tehdastyössä viimeksi jouduin sairaslomalle kun vanhempi työkaveri alkoi kiusata ja pääni hajosi. Eihän siitäkään tapauksesta kiusaajalle mitään seurauksia tullut, mutta minä sain vaihtaa osastoa, onnekseni mukavampaan sakkiin jossa olin loppuajan.

10 vuotta mielenterveyshoidossa josta viimeiset kolme terapiassa, enkä ole kunnossa vieläkään. Alan pikkuhiljaa uskoa etten tulekaan. Itsemurha pyöri ekan kerran mielessä 16-veenä. Siitä minut pelasti uskoontulo. Halua kuolla on esiintynyt monesti sen jälkeenkin, mutta vakaumus ja ystävät ovat pitäneet pinnalla. Kurja yksityiskohta oli se, että militanttiateistiksi kääntynyt ystävä päätti tehdä minulle vuoden verran hengellistä väkivaltaa (kyllä, asetelma on täysin mahdollinen näinkin päin) kunnes lopulta en enää jaksanut olla hänen henkinen nyrkkeilysäkkinsä ja välit menivät jäähylle. Minulla on ahdistuneisuushäiriöitä, paniikkihäiriö ja krooninen stressitila. Vihaa, tuskaa ja surua on sisimmässä enemmän kuin kotitarpeiksi.

Kyllä elämässä hyvääkin silti on. Isäsuhteeni on lämmin, kristityt ystävät ovat läheisiä kuin omat veljet, ja tällä hetkellä toteutan unelmaani asua ja työskennellä Japanissa. Tämä maa on ottanut minut avosylin vastaan.

Vaikea sitä vaan on käsittää, miksi joitain ihmisiä maailma vain kertakaikkiaan vihaa. Itse lopulta terapian myötä aloin käsittää syyt kiusatuksi tulemiselleni (älykkö, herkkä, hyvätapainen, kiltti, luokka täynnä häiriköitä joilla elämämkouluvanhemmat). En tiedä onko suojelusenkeleitä olemassa, mutta minulle toiset kristityt ovat sellaisia.

Kiitos hyvästä, joskin julmasta tarinasta Jaskalle. Kovaa otti kipeää kun luin.

Tuumailija kirjoitti...

Korjaus: Siis, sain kyllä yo-todistuksen. Tarkoitin sanoa, ettei siitä masennuksen takia tullut niin hyvää kuin rahkeita älykkyyden puolesta olisi ollut. ÄO on Mensan testin mukaan 138.

Jaska Brown kirjoitti...

Yrjöperskeles: Toivottavasti loppu tuli kuitenkin edes lievänä yllätyksenä, se oli ainakin tarkoitus.

anonymous: Tässä jutussa taisi käydä kuten Elämän valttikorteissa: tarkoitettu yliampuvaksi parodiaksi, mutta upposi täysillä.

Ironmistress: Kuten todettu, yritin vetää niukasti överiksi mutta rima taisi olla ylempänä.

Ano: Kiitoksia. Kuten todettu, en osaa kirjoittaa fiktiota vaan kyllä siinä pitää olla tottakin joukossa. Tähän oli yhdistetty aika monta tuntemaani henkilöä tai yksittäistapausta, mutta oli satuakin joukossa.

Tuumailija: Kiitoksia. Ja voimia eloon. Olen tuntenut monia itsemurhaan päätyneitä henkilöitä. Heitä kaikkia yhdistää yksi asia. He ovat juuri niitä, joiden ei olisi pitänyt niin tehdä. Vastapainoksi tunnen monia totaalisia kusipäitä, joilla itsari ei varmaan ole edes mielessä käynyt saati sitten että olisivat sellaisen tehneet. Mitä naisiin tulee, niin jos niiden kanssa helppoa olisi, ei tässä maailmassa homoja taitaisi edes olla... (Piti tarkistaa ettei vaimo näe mitä kirjoitan mutta on onneksi naapurihuoneessa...)

Ja kaikille kommentoijille yhteisesti:
Uskon, että maailmassa todellakin on ihmisiä, joilla käy vain käsittämättömän paska säkä jatkuvasti toisten ihmisten takia. Mutta en todellakaan tiedä miksi - onko siinä naamataulussa jotain helvetin ärsyttävää. Toisaalta olen huomannut mielenkiintoisen ilmiön, joka saattaa tietysti olla pienestä otoksesta johtuva tilastoharha. Näille tarinan Jarkon kaltaisille tyypeille ei oikeastaan koskaan tule ihmisistä riippumattomia vastoinkäymisiä. He eivät sairastu syöpään tai kuole äkilliseen aortan repämään. Nämä yksittäiset isot jutut sattuvat ihan tavallisille ihmisille, joille taas ei tule vastoinkäymisiä semmoisena tasaisen vituttavana virtana.

Ironmistress kirjoitti...

Meillä on suvussa kaksi kirousta. Toinen on taipumus syöpään - se on molemmilla puolin sukua lähes yksinomainen kuolinsyy. Toinen on se, että jokaisessa sukupolvessa vanhemmat joutuvat hautaamaan ainakin yhden lapsistaan tai lapsenlapsistaan. Nyt näyttää pelottavasti siltä, että myös toisen veljen perheessä joudutaan valmistautumaan pahimpaan.

Kumitonttu kirjoitti...

Johan oli kertomus. Stephen King olis kateellinen.

Mitä jos -asetelmat ovat joskus mielenkiintoisia. Tässä tarinassa tosiaan oli yllättävä lopetus todelliseen mitä jos -tyyliin. Myös puukotettu "enkeli" olikin mitä jos -tapaan se mätä psykopaatti (ja sai ansionsa mukaan).

Sitäkin voi miettiä, miksei paha kovinkaan usein tunnu saavan palkkaansa. Miksi muita kiusaavat, toisten rahoilla elävät, matalan moraalin ihmiset niin usein nousevat yhteiskunnan huipulle? Ai niin, Curley-ilmiö.

Anonyymi kirjoitti...

Iloinen tarina onnellisella lopulla.. Not!

Kuten Ykällekin ehdotin niin pikku irtiotto erämaassa mökkeillen esimerkiksi tekee terää!

Itse uskon siihen, että tämä pienehkö jääkausi on asia joka näkyy yleisenä synkkyytenä. Jos se kesä (kevät ei enää ehdi) sieltä vielä tulee niin maailma näyttää valoisemmalta (kirjaimellisesti)

-Tvälups-

Yrjöperskeles kirjoitti...

Jaska: Kyllä loppu oli täysi yllätys. Ja sillä lopun hyvyydellä tarkoitin sitä viimeistä kursivoitua osaa. Irvaileva nilkki sai, mitä ansaitsi. Kirjoitus oli yksi parhaistasi, vaikka kovasti surullinen olikin.

Ironmistress kirjoitti...

Tässä maailmassa ei ole onnellisia loppuja. Ehkä siksi täälläpäässä tykätään Tolkienista niin paljon: uskomattoman kauniita kertomuksia, ja kaikki loput ovat joko katkeria tai katkeransuloisia kuten reaalimaailmassa yleensäkin.

Kumitonttu: Matala moraali merkitsee korkeaa vapausastetta. Mitä joustavampi moraali on, sitä suurempi on toimintaväli. Verrataanpa vaikkapa Jimmy Carteria ja Donald Trumpia.

Kyllä, tässä maailmassa on paljon juuri tuollaisia tarinoita kuten tarinassa kuvattiin, eikä tuo tarina ollut mitenkään överiksi vedetty. Kun p*skaa tapahtuu, sitä tapahtuu oikein urakalla, ja se kasautuu yksille ja samoille ihmisille. Vanha hyvä Pareton laki pätee tässäkin.

Anonyymi kirjoitti...

Tästä tarinasta johtui mieleeni Hilkka Ravilon kirja "Mesimarjani, pulmuni, pääskyni", joka on aikamoinen hc-stoori eräästä miehestä, josta ei ihan tullut ns. oman elämänsä toimitusjohtajaa. Toki fiktiota sinänsä, mutta kuten tässäkin tarinassa, yhteydet oikeaan elämään eivät taida olla pelkästään satunnaisia, vaan on siellä ihan oikeaakin asiaa pohjalla, riipaisevassa määrin suorastaan.

Anonyymi kirjoitti...

Oli mainio tarina. Lopun käänne yllätti minutkin, mutta se olisi ollut vielä hyytävämpi jos "enkelin" velipoika ja siskonmies olisivat olleet mökillään. Ennen hirttäytymistään päähenkilö olisi voinut käydä nämä myös nirtsimässä, olisi paha saanut kunnolla palkkansa, ja lehdistö lööppiainesta "mystisten kolmoissurmien" muodossa.

Tuumailija kirjoitti...

Jaska: kiitos tsempistä. Mielenkiintoisesti tuo terveysjuttu on itsellänikin totta. Vaikka ylipainoinen olenkin, niin veriarvot ovat aivan erinomaiset eikä sokeritaudista tietoakaan. Ainoat fyysiset oireet ovat nekin olleet psykofyysisiä (esim. paniikkikohtauksen oireet). Kaikki isovanhemmat elivät melkein 90-vuotiaiksi, pappa kranaatinsirpaleiden runtelemalla kehollaan. Isäni lähestyy seitsemääkymppiä eikä mitään vaivoja tai lääkitystä.

Mitä naisiin tulee, olen jälleen hieman uskaltanut miettiä pariutumisen mahdollisuutta. Mutta jos jonkun löydän, tällä kertaa minun on kelvattava naiselle omana itsenäni. En halua enää toista onnetonta ja kuluttavaa suhdetta. Työkaveri tuossa hiljattain totesi puolileikillään että minun pitäisi löytää japanilainen nainen... :)

Anonyymi kirjoitti...

Jumalauta jaska! Tämä oli yksi kauneimpia kirjoituksiasi. Tuli oikeasti kyynel silmään. Ja kaikki hyvät tarinat päättyvät kyyneliin! Löysin tuosta traagisesta tarinasta niin monia yhtäläisyyksiä omaan elämääni. Ehkä jaksan tämän jälkeen taas eteen päin._. Kiitos!

Jaska Brown kirjoitti...

Ironmistress: Suvuittainhan nuo kulkevat. Jaksamista.

Kumitonttu: Uskoisin että kyse on pelosta. Kilttiä on helpompi kyykyttää, kusipäätä ei uskalleta rankaista. Pätee myös suuremmassa mittakaavassa.

Tvälups: Voi olla, mutta yksilöllistä. Olisihan se kyllä kivaa jos nuo lumet vähitellen lähtisivät.

Ano 1: Kuten kommentoin, tässä oli totuutta, muunnettua totuutta ja fiktiota. Sekä ennen muuta useita tapauksia.

Ano 2: Olisihan se ollut räväkkä loppu, mutta se ei olisi ollut Jarkkoa. Ajattelin asian niin, että Jarkolla oli vihdoin vuosikymmenten jälkeen "tikkukaramelli" nenän edessä ja sitten se kiskaistiin julmimmalla mahdollisella tavalla pois. Jolloin hänellä pimeni ensimmäisen kerran elämässään totaalisesti ja puukko heilahti. Ja sitten hän tajusi, mitä oli tehnyt, romahti täysin ja hirttäytyi.

Tuumailija: Anna palaa. Ja maailman huonoin ohje naisten kanssa olemiseen on "ole oma itsesi".

Ano 3: Suuret kiitokset. Ja voimia eloon sinullekin. Kyllä se siitä lähtee, oleellista on se että muistaa pitää lukua siitä että nousee kanveesista ylös tasan yhtä monta kertaa kuin on sinne lyöty.

Anonyymi kirjoitti...

Syy siihen miksi toisten ihmisten aiheuttama "huono onni" voi tarinan henkisesti kasaantua joillekin ihmisille on huonot sosiaaliset taidot, etenkin miehillä. Suurin osa ihmisistä arvostaa enemmän supliikkitaitoja kuin älykkyyttä ja analyyttisyyttä. Mitään kosmista huonoa onnea tai karmaa ei tietenkään ole.

Jaska Brown kirjoitti...

Anonyymi: Aivan oikein, huono onni johtuu usein huonoista sosiaalisista taidoista. Etenkin jos "sosiaaliset taidot" määritellään inhorealistisesti eli ne koostuvat seuraavista asioista:
- tajua ketä saa kiusata
- ymmärrä mitä totuuksia ei saa sanoa
- toimi kuten kaikki muutkin tai älä ainakaan poikkea liikaa joukosta
- totuutta tärkeämpää on vaikutelma
- ulkomuoto ohittaa aina sisällön

Tutkimuksissa on todettu, että paviaaneilla on parempi sosiaalisten nyanssien taju kuin ihmisillä. Ns. "sosiaalinen äly" on paviaanien älykkyyttä. Haluammeko taantua paviaanien tasolle?

Tuumailija kirjoitti...

Jaska: aivan, muistan tuon ohjeen koska kirjoitit taannoin erinomaisen oppaan siitä, miten löytää tyttöystävä. Periaatteessa tuo antiteesi "Saadaksesi naisen, älä ole oma itsesi." on selvää sinänsä. Mutta kuka hullu jaksaa esittää pitkässä parisuhteessa muuta kuin mitä on? Kaipaisin jatko-osaa oppaaseen siitä, miten menetellään sen jälkeen kun tyttöystävä on jo löytynyt.

Edellisestä (ja ainoasta) parisuhteestani voin todeta, että vaikka olisin saanut eksäni kiikkiin kepulikonsteilla ja esittämällä jotakuta muuta, niin ajan myötä olisi kuitenkin tullut ero, koska tuskin olisin jaksanut kovin kauaa jatkuvasti esittää muuta kuin olen.

Oikeastaan en pidä naisen saamista nyt ihan mahdottoman vaikeana, vaan sitä miten saadaan nainen myös pysymään. Saisiko oppaaseen jatko-osan? :)

Jaska Brown kirjoitti...

Tuumailija: Tuo oli hyvä idea. Pistän mietintämyssyn alle, mutta en lupaa mitään. Käytännössä pyydät siis minulta tekstiä, jossa naista täytyy ymmärtää. Ei sinulla mitään yksinkertaisempaa toivetta olisi esittää, kuten esimerkiksi toimivan fuusiovoimalan piirrustuksia tai syövän parantavaa pilleriä?

Jaska Brown kirjoitti...

Sille anonyymille, joka mainosti Hilkka Ravilon kirjaa Mesimarjani, pulmuni, pääskyni: Luin kirjan. Oli tosiaan melkoisen hardcore-teos ja yhtymäkohtia tähän tarinaan oli joitakin, lähinnä hengeltään. Luin myös joitakin sen arvosteluja netistä ja kiinnitin huomiota siihen, että kaikissa niissä kauhisteltiin kirjan esittelemää naisten hyväksikäyttöä, mutta yksikään niistä ei kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka päähenkilö Seppo jäi jatkuvasti elämässään jyrän alle. Mikä taas oli kirjailijan itsensä taholta kirjassa kyllä selväksi tehty. Kovan luokan teos juoneltaan, kirjoitustyyli sinänsä oli tavanomainen joskin sujuva. Voin suositella, annoin kirjan luettuani vaimolle luettavaksi.